Tällä viikolla lämpöennätykset ovat olleet puheenaiheina ympäri Euroopan, sillä esimerkiksi Saksassa (3.11.2015, Garmishc-Partenkirchen, 22.7 °C), Iso-Britanniassa (1.11.2015, Wales, 22.3 °C) sekä Suomessa (3.11.2015, Kemiönsaari, 14.3 °C) on mitattu mittaushistorian korkeimmat marraskuun lämpötilat. Jatketaan vielä tämän kirjoituksen myötä lämpöennätysaiheella ja pohditaan vähän Suomen talviajan lämpöennätysten yhdistäviä tekijöitä. Talviajaksi laskettakoon marras-helmikuu, jolloin auringon vaikutus päivälämpötiloihin on suhteellisen pieni.
Suomen talviajan lämpötilaennätykset ovat seuraavat:
Marraskuu: Kemiönsaari, 14.3 °C, 3.11.2015 (ed. Jomala Maarianhamina, 13.0 °C, 12.11.1999)
Joulukuu: Salo Kärkkä, 10.8 °C, 6.12.2006
Tammikuu: Jomala Maarianhamina, 10.9 °C, 6.1.1973
Helmikuu: Helsinki Ilmala, 11.8 °C, 28.2.1943
Kuva 1: Suomessa tammi- ja helmikuun lämpöennätykset ovat syntyneet hyvin samantyyppisessä suursäätilassa voimakkaan länsi- tai luoteisvirtauksen aikana (todennäköisesti föhn). Kuva: Wetterzentrale
Erittäin korkeat, yli 10 asteen talvilämpötilat, vaativat Suomessa aina joko voimakkaan lämpimän ilman advektion tai merkittävän föhntilanteen. Talvisin lämpö karkaa nopeasti maanpinnalta avaruuteen, mikäli taivas on edes osittain selkeä ja tuuli heikkoa. Kaikkiin Suomen talviajan lämpötilaennätyksiin on liittynyt melko voimakas tuuli, ja joulukuun lämpöennätystä lukuun ottamatta föhnilmiö on ollut marras-, tammi- ja helmikuun ennätysten takana.
Talvisten lämpöennätysten kannalta suursäätila on suotuisa, kun keskisessä Euroopassa on laaja korkeapaineen alue ja voimakas suihkuvirtaus kulkee Skandinavian halki kohti itää. Matalapaineet liikkuvat tällöin melko pohjoista reittiä Skandinavian pohjoisosan tai Jäämeren kautta kohti itää. Tällöin Suomi kuuluu yleensä keskileveysasteiden lämpimämpään ilmamassaan, jolloin sää on muutoinkin tavanomaista leudompaa. Norjan rannikko ja Skandi-vuoriston länsirinteet saavat runsaita sateita merellisessä ja kosteassa länsivirtauksessa. Ylempänä vuoristossa vesihöyryn tiivistyminen vapauttaa valtavasti lämpöä, ja ilman laskeutuessa itärinteitä alas se lämpenee ja kuivuu. Näin syntyy föhntuuli, joka tarpeeksi voimakkaan perusvirtauksen vallitessa jaksaa kulkeutua myös Suomeen saakka. Usein föhn tuntuu paremmin Norjassa ja Ruotsissa – Norjan talviset lämpöennätykset ovatkin aivan eri luokkaa kuin Suomessa. Föhnilmiön vallitessa lämpötila on kohonnut Norjassa joulu-helmikuussa jopa 18-19 asteeseen.
Kuva 2: Suurin osa Suomen talvisista lämpöhuipuista on syntynyt föhntuulen avittamina. Tämä suursäätila vallitsi myös 3.11.2015, kun uusi marraskuun lämpöennätys syntyi (kuva: Markus Mäntykannas/MTV)
Föhnilmiö ja keskileveysasteiden lämmin ilmamassa antavat hyvät edellytykset lämpöennätysten syntymiselle talviaikana, mutta pari muutakin tekijää vaaditaan mukaan pakkaan. Leuto jäätalvi, sulat tai tavanomaista lämpimämmät merialueet ja lumeton manner edesauttavat lämpötilan kohoamista, sillä jäinen tai luminen alusta sitoo sulaessaan lämpöä itseensä ja kylmentää ylläolevan ilman. Tuoreimmassa marraskuun lämpöennätyksessä kaikki edellä mainitut tekijät olivat läsnä: voimakas föhn, vuodenaikaan nähden lämmin ilmamassa, 1-3 astetta tavanomaista lämpimämpi meri ja lumeton manner. Lisäksi marraskuun alussa aurinko jaksaa vielä vähän nostattaa päivälämpötiloja selkeässä säässä.
Kuinka korkealle lämpötila sitten voisi talviaikana kohota Suomessa? Tähän ei ole mitään yksiselitteistä vastausta – kaikki riippuu tuurista ja suursäätilasta. Kaiketi ilmaston lämpeneminen lisää talvisten keskilämpötilaennätysten ja lämpöhuippujen todennäköisyyttä. Samalla kun lumikauden ja jäätalven kestot lyhenevät, lämpimät ilmavirtaukset pääsevät ”paremmin perille” Suomen kamaralle ja lisäävät hyvin korkeiden lämpötilojen todennäköisyyttä. Lämpenemisen myötä talviaikana lisääntyvä ilman kosteus hillitsee lämpötilan laskemista, joten uudet kylmyysennätykset käyvät epätodennäköisemmiksi.
Ei voida siis sanoa, että olisi olemassa teoreettista maksimilämpötilaa – enemmänkin kyse on tuurista ja siitä, miten ennätystekijät loksahtelevat paikoilleen. Siinä, missä ennätyslauhojen, esim. vuoden 2007-2008 kaltaisten talvien esiintymistodennäköisyys 2000-luvun alun ilmastossa oli vain 0,5 % luokkaa, on ilmastonmuutoksen myötä todennäköisyyden arvioitu kohoavan n. 3 %:iin vuosisadan viimeiseen kolmannekseen mennessä.
Kuva 3: Kuvitteellinen talvisääennuste vuosisadan lopulle (kuva: Markus Mäntykannas/MTV)
Jälleen on yksi vuoden 2015 kuukausista paketissa, kiitos lokakuu. Vuosi lähestyy loppuaan ja edessä on marraskuu. Vaikka Miljoonasateen nimikkokappaleen, Marraskuun, kuuleminen radiosta toikin tänään hyvänmielenpuuskan, en koskaan ole ollut liiemmin innostunut itse kuukaudesta. Marraskuun alkaminen ja talviaikaan siirtyminen päättävät tietyllä tapaa jonkin määrittelemättömän vuodenajan, jonka jälkeen pimeys ja harmaus iskevät toden teolla päin tajuntaa. Elättelen joka syksy ja kevät toiveita siitä, että kellojen siirtelystä jossain vaiheessa luovuttaisiin. Ei tee hyvää.
Marraskuulle ominaista on matalapainetoiminnan vilkastuminen pohjoisen pallonpuoliskon keskileveysasteilla, kun tropiikin ja pohjoisen napa-alueen välinen lämpötilaero kasvaa. Samalla myös syysmyrskyjen todennäköisyys suurenee, ja marraskuu onkin joulukuun ohella tuulisinta aikaa Suomen merialueilla.
Tänäkin vuonna marraskuun alku on tuomassa meille tuulisemman ja epävakaisemman säätyypin, mutta ei tyypillistä marraskuun harmautta. Vallitseva tuulensuunta näyttäisi olevan koko ensi viikon ajan lännen ja luoteen välinen – tavanomaista lauhempaa on, mutta länsi ja luode eivät ole niitä kosteimpia ilmansuuntia, joten marraskuista auringonpaistettakin mahtuu joukkoon. Se on kyllä ihan toivottu ilmiö, sillä marraskuun keskimääräinen pilvisyys on 80 % luokkaa.
Kuva 1: Voimakas läntinen suihkuvirtaus asettuu Suomen ylle viikonvaihteessa ja kuulumme keskileveysasteiden lämpimän ilmamassan piiriin. Useatkin föhntuulipäivät ovat mahdollisia (kuva: Foreca).
Viikonloppuna Etelä- ja Keski-Suomeen työntyy eteläisestä Euroopasta ”helleilmamassaa”. Vastaavassa tilanteessa lämpötila kohoaisi auringonpaisteessa keskikesällä yli 25 asteen, mutta nyt lämmin ilmamassa näyttäytyy lähinnä runsaana pilvisyytenä lauantaina. Siellä, missä auringon teho läntisessä Euroopassa riittää vielä murtamaan pilvisyyteen aukkoja, kohoaa lämpötila lähelle 20 astetta, Ranskassa suomalaisittain jopa lähelle hellelukemia. Sunnuntaina kylmän rintaman ylityksen jälkeen on tiedossa mahdollisesti föönausta: tuuli käy Skandien yli ja tuo meille laskeutuessaan lämpimän ja aurinkoisen syyspäivän. Lännessä päästäneen yli 10 asteeseen.
Marraskuun lämpöennätys uhattuna alkuviikolla(Päivitetty 1.11.2015)
Marraskuun alun lämpimin hetki näyttäisi ajoittuvan Etelä- ja Keski-Suomessa maanantaihin ja tiistaihin. Jo sunnuntaina lämpötila ennätti kohota Vaasan Klemettilässä 11,6 asteeseen – alkuviikolla päästään todennäköisesti vielä korkeampiin lukemiin.
Syynä marraskuun lämpöön on alkuviikon voimakas föhn-ilmiö. Skandeille, erityisesti Norjan rannikolle, on alkuviikolla odotettavissa hyvin suuria sadekertymiä: jopa 100-150 mm muutamassa vuorokaudessa. Vuorten itärinteillä ilma lähtee laskevaan liikkeeseen ja samalla kuivuu ja lämpenee. Nyt lämpöä jaksaa advektoitua kunnolla myös Suomeen saakka, sillä perusvirtaus on tarpeeksi voimakas ja tulee täydellisestä suunnasta kunnon föhn-ilmiön kannalta.
Sekä maanantaina että tiistaina lämpötila kohoaa ylimmillään maan etelä- ja länsiosassa 10-12 asteeseen, eikä ole täysin poissuljettua, että jossain mitattaisiin jopa 13 astetta. Mikäli 13 astetta ylittyy, rikotaan alkuviikolla Suomen kaikkien aikojen marraskuun lämpöennätys, joka on peräisin vuodelta 1999 (Jomala, +13,0 astetta, 12.11.1999). Ja vaikka marraskuun lämpöennätys ei menisikään uusiksi, saattaa useallakin havaintoasemalla syntyä uusia marraskuun paikkakuntakohtaisia lämpöennätyksiä. Ilmatieteen laitoksen tilastojen valossa esimerkiksi Helsinki-Vantaan ja Lahden nykyiset marraskuun lämpöennätykset ovat 11,3 astetta (v. 2011), ja nämäkin ennätykset ovat pian vaarassa rikkoutua.
Kuva 2: Marraskuu alkaa tänä vuonna poikkeuksellisen leutona. Föhn-ilmiö lämmittää ja kuivattaa Suomea. Tyypillistä marraskuun harmautta ja tihkusateita saadaan vielä odotella (kuva: Markus Mäntykannas; Helsinki, Mustikkamaa 11/2014).
Ps. Seuraa Forecaa Twitterissä @forecasuomi ja Instagramissa @forecaweather
Elämme muutosten aikaa. Leveysasteillamme kesä ja lämmin auringonpaiste valahtavat päivä päivältä etelämmäs ja syksy tekee vääjäämättä tuloaan. Elokuisen, helteisen sulkukorkeapaineen jälkeen muutos syyssateiseen säätyyppiin on tuntunut suurelta askeleelta. Osassa maata vuorokauden keskilämpötila on puolittunut vain muutamassa viikossa. Kalenterin perusteella syksy on jo alkanut, mutta meteorologisessa mielessä termistä syksyä ei ole julistettu alkaneeksi vielä missään päin maata.
Kuva 1: Termisen syksyn keskimäärinen alkamisajankohta (kuva: Markus Mäntykannas/MTV)
Termisen syksyn alkaminen tarkoittaa sitä, että lämpötila laskee pysyvästi 0 ja +10 asteen välille. Keskimäärin meteorologinen syksy on tähän päivään mennessä alkanut jo Lapissa ja vähitellen myös Oulun korkeudella. Keskisessä Suomessa syksy alkaa syyskuun puolivälissä, etelärannikolla vasta syyskuun viimeisellä viikolla. Lounaistuulisina ja lämpöisinä syksyinä terminen kesä saattaa etelärannikolla venähtää jopa lokakuun puolivälille saakka. Näin kävi viimeksi pari vuotta sitten. Ruotsissa viime vuonna terminen kesä jatkui paikoin jopa marraskuulle saakka.
Syksyn alkamisessa on kuitenkin paljon vuosien välistä vaihtelua: aikaisimmillaan se on etelärannikollakin alkanut jo näinä päivinä, myöhäisimmillään Helsinki-Kaisaniemessä vasta 16. lokakuuta. Rovaniemen korkeudella saakka syksy on aikaisimmillaan alkanut jo elokuun toisella viikolla. Viimeisen, reilun 50 vuoden aikana, termisen syksyn alkaminen on pienehkön otannan perusteella ainakin maan eteläosassa myöhäistynyt muutamalla päivällä, sisämaassa muutos on ollut pienempi.
Kuva 2: Myöhäisimmät ja aikaisimmat termisen syksyn alkamisajankohdat Helsingissä, Jyväskylässä ja Rovaniemellä v. 1959 lähtien (kuva: MTV/Markus Mäntykannas; tilastot: Ilmatieteen laitos)
Syksyn merkkejä ilmassa
Syksyn lähestymisen voi aistia monistakin asioista. Myöhäisillat ja yöt ovat jo tasapuolisen pimeitä koko maassa, ja kesän räväkät sade- ja ukkoskuurot ovat muuttumassa vähitellen jatkuvimmiksi sateiksi. Vuorokauden keskilämpötila laskee nyt kautta maan noin 0,2 astetta vuorokaudessa eli koko syyskuun aikana noin kuudella asteella. Syyskuu on erityisesti sisämaassa vuoden sumuisin kuukausi, eivätkä sumut enää elokuiseen tapaan välttämättä hälvene, vaan saattavat jäädä roikkumaan koko päiväksi matalana sumupilvenä. Lapissa ruska on pian täydessä vauhdissaan ja ensilumen alkamistakin odotellaan.
Viikonloppuna syksy kolkuttelee todenteolla ovelle maan pohjoisosassa, jossa päivälämpötilat jäävät pilvisessä ja ajoittain sateisessa säässä paikoin alle 10 asteeseen. Alkuviikolla viilenee entisestään. Maan etelä- ja keskiosassa puolestaan sateet ovat enemmänkin kuurotyyppisiä, mutta kuurojen liittoutuessa jonoiksi, saattaa jollain paikkakunnalla vettä tulla pidemmänkin aikaa. Lauantaina etelässä ja lännessä ukkostaa pitkästä aikaa laajemmallakin alueella, sunnuntain ukkoset ovat vähäisempiä.
Vesipatsaat (vedenpäälliset trombit) mahdollisia lähipäivinä
Veneilijöiden ja meren rannalla asuvien kannattaa lähipäivinä tarkkailla mielenkiintoista loppukesäistä ja alkusyksyistä ilmiöitä, vesipatsaita. Viikonloppuna ja -vaihteessa olosuhteet vesipatsaille ovat otolliset, kun matalapaineen keskus parkkeeraa Suomen lounais- ja eteläpuolelle ja merialueet ovat ilmaa lämpöisempiä. Pilviraja (lifted condensation level = nostotiivistymiskorkeus) sijaitsee lähipäivinä melko matalalla, joten vesipatsaat ovat mahdollisia varsinkin siellä, missä lämpötilaero vedenpinnan, mantereen tai ilman välillä on vähintään pari astetta. Voimakkuudeltaan vesipatsaat vastaavat tavallisesti F0-F1 -luokan tornadoja (trombeja).
Kuva 3: Vesipatsas kehittyy veden ylle, yleensä lähelle maa-aluetta tai sinne, missä ilman ja veden tai mantereen ja veden välinen lämpötilaero on vähintään muutamia asteita. Kiitos kuvasta, Olivia Koskimäki, Instagram: @oliviabibby)
Kuva 4: Komea vesipatsas saaristossa. Voimakkuudeltaan vesipatsaat vastaavat tyypillisesti F0-F1 -luokan tornadoja. Kiitos kuvasta, Tuomas Pelto, Instagram: @tpelto, web-sivu: tuomaspelto.galleria.fi)
Ensi viikolla ehkä vielä maistiaisia kesästä
Viilein jakso näyttäsi ajoittuvan alkuviikkoon, jolloin etelässäkin saadaan esimakua viileästä, syksyisestä koillisvirtauksesta. Kesäiset säät eivät välttämättä vielä ole kokonaan paketissa, nimittäin ensi viikon puolivälissä on mahdollista, että saamme elokuiseen tapaan lämpimän ja kesäisen korkeapaineen päällemme – ainakin muutamaksi päiväksi. Tällöin lämpötila voi vielä päiväsaikaan kohota 20 asteeseen, mikäli aamun sumut hälvenevät, mutta yöt ovat rannikkoja lukuun ottamatta kylmiä.
Kesäiset lukemat ovat vielä mahdollisia koko syyskuun ajan: esimerkiksi vuonna 2011 Porvoossa mitattiin syyskuun viimeisenä päivänä poikkeuksellisen korkea 22,3 asteen lukema. Mikäli vastaava lämpötila olisi mitattu päivää myöhemmin, olisi siitä kirkkaasti tullut Suomen kaikkien aikojen lokakuun lämpöennätys. Ajoituskysymyksiä.
Vieläkö kesäiset säät saisivat palata ennen syksyn lopullista erävoittoa?
Salamointitiheys on jakautunut maapallolle hyvin epätasaisesti. Noin 70 % kaikista salamoista esiintyy maa-alueilla tropiikissa. Kongossa salamoita esiintynee maailmassa eniten, siellä jysähtää paikoin jopa yli 150 salamaa neliökilometriä kohden vuosittain. Seuraavaksi suurimmat salamatiheydet löytyvät Etelä-Amerikan luoteiskärjestä, Himalajan etelärinteiltä, Floridasta, Argentiinan Pampalta sekä Indonesiasta. Näillä seuduilla runsas salamointi on seurausta merivirtojen tuomasta lämpimästä ja kosteasta ilmasta, vuoristoisilla seuduilla konvektio vielä tehostuu kostean ilman joutuessa kohoamaan vuoren rinnettä ylös. Suomen salamaluku jää tähän verrattuna hyvin vaatimattomaksi, Suomessa osuu keskimäärin korkeintaan vain 1 salama neliökilometriä kohden. Vähiten maapallolla salamoi pallon navoilla, jossa auringon teho vähäinen, ilma on kylmää ja sen kosteussisältö.
Vaikka Afrikassa salamoikin lukumäärällisesti eniten, löytyy sieltä myös alue joka on yksi vähiten salamoivista maa-alueista maapallolla – Saharan itäosa. Vaikka alueella auringon säteilyteho on voimakas, on aavikko niin kuivaa, että kosteutta ei riitä ukkospilvien muodostumiseen. Pienimmät maa-alueiden salamatiheydet Saharan lisäksi löytyvät pohjoisen pallonpuoliskon mantereiden pohjoisreunoilta sekä Etelä-Amerikan eteläkärjestä ja Etelämantereelta. Pohjoisen (ja eteläisen) sijaintinsa vuoksi näille alueille lankeaa auringon säteilyä kyseisen alueen kesänä vain vähän ja ukkosilla on vähemmän energiaa voimistua kuin lähempänä päiväntasaajaa.
Keskimääräinen salamointitiheys neliökilometriä kohden maapallolla perustuen NASAn havaintodataan vuosilta 1995-2003.
Suomessa salamatiheys on ollut vuosina 1998-2012 suurin Pohjanmaalla, jossa tiheys yltää paikoin yhteen salamaan neliökilometriä kohden vuodessa. Pienin salamatiheys on Lapissa, jossa salamatiheys on noin 0,05-0,3 salamaa neliökilometriä kohden vuodessa.
Suomessa saa siis olla onnellinen/tyytyväinen siitä että omalle kohdalle osuu hyvällä tuurilla edes yksi salama niin lähelle, että pamauksen kuulee alle kahden sekunnin kuluessa välähdyksestä (ääni kulkeutuu n. 300 metriä sekunnissa), kun taas maapallon tiheimmin salamoivilla alueilla (yli 100 salamaa neliökilometrille vuodessa) salama osuu kerran vuodessa vain kivenheiton päähän (alle 70 m).
”Salama ei koskaan osu samaan kohtaan kahta kertaa”-sanonta ei siis välttämättä pidä paikkaansa tiheimmin salamoivilla seuduilla, sillä mikäli salamatiheys on 100 salamaa neliökilometriä kohden vuodessa, tarkoittaa se sitä että salama osuu samaan kohtaan 7 metrin säteellä keskimäärin kerran 100 vuodessa.
Auringon teho hiipuu Suomessa nopeasti heinäkuun jälkeen ja elokuussa aurinko lämmittää keskimäärin samalla teholla kuin huhti-toukokuun vaihteessa. Ilmakehä kuitenkin lämpenee kesän aikana, joten lämpötiloja ei suoraan voida verrata auringon säteilytehoon. Elokuu on tilastollisesti rannikkoalueilla kesäkuuta lämpimämpi, sisämaassa kuta kuinkin kesäkuun veroinen kuukausi lämpöoloiltaan. Etelämpänä Euroopassa, erityisesti Välimeren alueella, kesän lämpöhuippu ajoittuu usein vasta elokuulle ja keskisessäkin Euroopassa hyvin korkeat lämpötilat ovat vielä mahdollisia. Pohjoisemmilla leveysasteilla, Suomen korkeudella, syksyn lähestyminen alkaa jo vääjäämättä näkyä elokuun edetessä: päivälämpötilat laskevat, yöt viilenevät ja aamusumut yleistyvät. Tänä vuonna kaikki voi kuitenkin olla päinvastoin.
Sekä kesä- että heinäkuu olivat koko maassa tavanomaista viileämpiä. Ylimmillään heinäkuun keskilämpötila kipusi Varsinais-Suomessa ja Uudellamaalla lähelle 16 astetta, Lapin koillisosassa kuun keskilämpötila jäi paikoin alle 10 asteeseen. Elokuun keskilämpötila on eteläisessä Suomessa 15-16, maan keskivaiheilla n. 14 ja pohjoisessa 10-13 astetta. Viimeksi vuosina 2006 ja 2002 elokuu oli osassa maata kesän lämpimin kuukausi. Ylimmillään elokuun keskilämpötila on esimerkiksi Helsinki-Kaisaniemen mittausasemalla ollut v. 1939 tasan 20 astetta, ja viimeksi erittäin lämpimänä elokuuna vuonna 2002 keskilämpötila oli 19,4 astetta. Keskimäärin hellelukemille päästään elokuussa jossain päin Suomea yhdeksänä päivänä; vuonna 2006 elokuisia hellepäiviä kertyi jopa 27 kappaletta.
Elokuun helteet eivät siis ole harvinaisia, mutta syyskuulle siirryttäessä niiden todennäköisyys vähenee huomattavasti. Yksittäinen hellepäivä tosin on mahdollinen syyskuun puolivälille asti. Elokuussa lämpötila voi korkeimmillaan vielä kohota 30-33 asteen välille. Myöhäisimmillään yli 30 asteeseen on päästy 23.8.1959, jolloin kolmella paikkakunnalla rikottiin 30 asteen raja: esimerkiksi Järvenpäässä mitattiin 30,7 astetta.
Kuluvan elokuun sijoittuminen kesän lämpimimmäksi kuukaudeksi ei paljoa vaadi: Etelä- ja Keski-Suomessa 20-25 asteen päivälämpötilat ja 10-15 asteen yölämpötilat takaisivat kesän lämpimimmän kuukauden tittelin, pohjoisessa riittäisivät selvästi alhaisemmatkin lukemat. Tuoreimpien ennusteiden valossa sää on suuressa osassa maata ensi viikollakin kesäisen lämmintä, ja lähes joka päivä jossain päin maata on mahdollisuus päästä ainakin lähelle hellelukemia. Tavanomaista lämpimämmän elokuun todennäköisyys on kasvanut myös keskipitkien ennusteiden valossa.
Kesän helletilastoja johtaa toistaiseksi heinäkuu, jolloin hellepäiviä oli Suomessa kolme. Elokuussa on jo kuitenkin päästy hellelukemille kaksi kertaa ja näyttää ihan todennäköiseltä, että lähipäivinä hellesaldo tulee kasvamaan ainakin muutamilla päivillä, joten pidän täysin mahdollisena, että elokuu on tämän kesän helteisin kuukausi.
Kuva 1: Forecan sivuilta löydät paikkakunnallesi 15 vuorokauden piste-ennusteet. Tämän ennusteen mukaan kesäinen, miltei helteinen sää jatkuu Helsingissä vielä pitkään, joskin ennusteen epävarmuus hieman kasvaa ensi viikon aikana.
Välimeri lähes ennätyslämmin
Etelä-Euroopan kuuma kesä on saanut Välimeren pintaveden lämpötilan kohoamaan moneen otteeseen lähelle ennätyslukemia. Satelliittimittausten perusteella pintavesi on tällä hetkellä monin paikoin lähes 30-asteista, ja erityisesti Välimeren länsi- ja pohjoisosassa poikkeama normaaliin on useita asteita. Erittäin lämpimällä merivedellä on myös kääntöpuolensa: syksyllä ilman viiletessä ja matalapainetoiminnan vilkastuttua Välimeren ympäristössä riskinä ovat erittäin runsaat sateet ja voimakkaat ukkoset. Hyvin lämmin pintavesi voi syksyllä voimistaa matalapaineita ja erityisesti rannikkoalueet vuoristojen rinteillä, kuten esimerkiksi käytännössä koko läntisen Balkanin niemimaan valtiot, ovat ”riskialueella”. Tulvasateiden mahdollisuus kasvaa varsinkin siinä tapauksessa, mikäli siirtyminen kesästä syksyyn tapahtuu lämpötilojen osalta nopeasti. Verrattaen laajan vesistön ominaislämpökapasiteetti on suuri, joten Välimeri voi toimia tulevana syksynä merkittävänä lämmön ja kosteuden lähteenä voimakkaille, vaaraa aiheuttaville sääilmiöille.
Kuva 2: NOAA:n analyysi meriveden lämpötilasta Euroopan ympäristössä. Välimerellä pintavesi on paikoin ollut lähes ennätyslämmintä: Pohjois-Italian ja Kroatian edustalla on mitattu jopa yli 30-asteista pintavettä (kuva: Wetterzentrale)
Elokuun tilastotiedot: Ilmatieteen laitos
Foreca Twitterissä: @forecasuomi
Markus Twitterissä: @markusmanty
Säätiedotuksia katsellessa ei voi välttyä säärintamilta, mutta välillä niiden tarkoitusperä jää kyseenalaiseksi. Rintamat saattavat vaikuttaa sääkartoilla epämääräisiltä viivoilta palleroineen, joihin ei sen kummemmin kiinnitetä huomiota. Muutamat perusasiat tietämällä rintamien tunnistuksesta on kuitenkin hyötyä – säätä voi parhaassa tapauksessa ennustaa itse tunnistamalla tiettyjä pilvilajeja tai kiinnittämällä huomiota sääsuureiden muuttumiseen. Joanna kirjoittikin jo aikaisemmin hyvän koosteen säärintamista ja ilmamassoista, perehdytään tässä tekstissä vielä tarkemmin eri rintamatyyppeihin.
Perusrintamatyyppejä on kolme: lämmin ja kylmä rintama sekä okluusiorintama. Rintamat liittyvät matalapaineisiin ja niiden yhteydessä esiintyy ilman nousevaa liikettä, pilvisyyttä ja sateita. Rintamien tehtävänä on jakaa ja kuljettaa ilmamassoja. Ilmamassalla tarkoitetaan 850 hPa:n painepinnan eli n. 1,5 kilometrin korkeudessa olevan ilman lämpötilaa.
Rintaman kulkiessa ohi, tai jo sen lähestyessä, havaitaan nopeitakin muutoksia tietyissä suureissa. Esimerkiksi lämpötila, ilman suhteellinen kosteus ja tuulen suunta sekä nopeus muuttuvat. Rintaman kohdalla myös ilman suhteellinen pyörteisyys lisääntyy. Rintamien nopeus on tyypillisesti 20-50 km/h, joskus jopa 80 km/h.
Rintamatyypin voi tunnistaa seuraavista merkeistä:
Lämmin rintama
Tyypillisesti lämmin rintama on matalapaineen kulkusuuntaan nähden sen etupuolella. Lämpimän rintaman lähestymiseen liittyy hitaasti lisääntyvä pilvisyys ja laskeva ilmanpaine. Ensin voi tulla untuvamaista tai harsomaista yläpilveä (Cirrus-pilvi), jonka läpi aurinko vielä kuultaa. Seuraavaksi tulee matalampia ja paksumpia pilviä (Altostratus) ja sade alkaa usein heikkona, mutta vähitellen yltyvänä ja tasaisena (Nimbostratus-pilvestä). Voimakkaimmillaan tuuli on juuri ennen lämpimän rintaman saapumista, mutta puuskainen tuuli ei yleensä liity tähän rintamatyyppiin.
Kuva 1: Lämpimän rintaman etupuolella ensin lisääntyy yläpilvisyys, jonka läpi aurinko vielä pääsee kuultamaan. Perästä tulee paksumpaa pilvisyyttä ja vähitellen myös sateita (kuva: Markus Mäntykannas; Helsinki, Eira).
Kesäisin etelän ja kaakon suunnalta tulevat lämpimät rintamat helleilmamassan etupuolella voivat yllättää: niiden yhteydessä sade ei välttämättä olekaan tasaisen tappavaa vaan se voi olla nk. konvektiivista sadetta, jolloin esiintyy intensiteetiltään vaihtelevaa, välillä voimakastakin ukkossadetta. Lounaasta tai lännestä saapuvat lämpimät rintamat ovat yleensä ominaisuuksiltaan ennalta-arvattavia tuoden mukanaan jatkuvaa, voimakkuudeltaan melko tasaista sadetta.
Lämpimän rintaman ylityksen jälkeen ilma on usein kosteaa. Kesällä sää pääsee selkenemään, mutta syksyllä se ei enää ole itsestäänselvyys auringon lämmitystehon vähetessä. Talvisin auringon pilkahduksista on melkeinpä turha haaveilla lämpimän rintaman jälkeisessä lämpimässä sektorissa, sillä ilmassa olevalla runsaalla kosteudella on tapana tiivistyä harmaaksi ja sitkeäksi sumupilveksi, josta voi tihuttaa vettä tai sataa kevyesti lunta.
Kuva 2: Lämpimän rintaman rakenne. Etupuolella yläpilvisyyttä, vähitellen pilvisyys paksunee, kunnes alkaa sataa. Lämmin ilma kiilaa yläilmakehässä kylmän päälle (kuva: Wikipedia / Warm front)
Kylmä rintama
Kylmä rintama saapuu matalapaineen jälkipuolella lämpimän rintaman jälkeen. Kylmä rintama on lämmintä rintamaa nopealiikkeisempi ja ottaa sen usein kiinni, jolloin lämpimän ilman sektori pienenee. Lämpimän rintaman kohdalla tapahtuu runsaasti ilman turbulenttista sekoittumista, mikä hidastaa sen liikettä kylmään rintamaan nähden.
Kylmän rintaman merkkejä ovat nopeasti ja jyrkästi lisääntyvä pilvisyys, kesäisin pahaenteisen näköiset tummat pilvet. Kylmän rintaman ylitykseen liittyvä sade on kuurottaista, intensiteetiltään voimakkaasti vaihtelevaa. Kylmän rintaman ylitykseen liittyvät rajuimmat kesäiset sääilmiöt, kuten ukkospuuskat, trombit, suuret rakeet ja salamointi – varsinkin, jos rintama saapuu helteisen ilman päälle, jolloin ylä- ja alailmakehän lämpötilaero pääse kasvamaan erittäin suureksi ja pilvet kasvavat korkeiksi.
Kuva 3: Cumulonimbus alasimineen on tuttu näky kesäisen kylmän rintaman ylityksen yhteydessä. Pilvet ovat mahtipontisen ja pahaenteisen näköisiä (kuva: Markus Mäntykannas; Helsinki, Ilmala)Kuva 4: Kylmän rintaman ylitykseen liittyvää salamointia Bulgarian Sunny Beachilla 6/2015 (kuva: Markus Mäntykannas)
Kylmän rintaman ylitystä ei aina välttämättä huomaa, erityisesti talviajasta puhuttaessa, ja kesäisinkin sen kuurottainen sade ja pilvisyys voivat olla paikallisia. Kylmän rintaman ylityksen jälkeen lämpötila yleensä laskee, sää kirkastuu, ilman suhteellinen kosteus laskee ja ilmanpaine kohoaa. Kylmeneminen ei kuitenkaan ole sääntö: talvisin ja keväisin kylmän rintaman ylitys saattaa tuoda Suomeen föhn-tuulen, jolloin lämpötila voi maanpintatasolla nousta lähtötilannetta korkeammaksi, vaikka ylempänä ilmakehässä lämpötila laskisikin rintaman ylityksen jälkeen.
Okluusiorintama
Nimi ”okluusio” on peräisin latinan kielen sanasta sulkeutua (occludere). Se viittaa lämpimän sektorin sulkeutumiseen. Kylmä rintama liikkuu lämmintä rintamaa nopeammin ja kun se ajaa lämpimän kiinni, syntyy okluusiorintama. Tämä rintamatyyppi syntyy siis lämpimän ja kylmän rintaman sulautuessa toisiinsa. Suomeen saapuvat matalapaineet ovat usein jo elinkaarensa loppuvaiheessa, joten valtaosa sateistamme on peräisin okluusiorintamista. Ei ihmekään, että Suomea kutsutaan matalapaineiden kaatopaikaksi. Okluusiorintamassa sade on yleensä melko jatkuvaa, voimakkuudeltaan vaihtelevaa.
Kuva 5: Kaikki kolme päärintamatyyppiä edustettuina. Tässä kuvassa kylmä rintama on ajanut lämpimän rintaman osittain kiinni, jolloin on muodostunut okluusiorintama (kuva: MTV).
Välillä esiintyy myös nk. ”takaisin taipuneita okluusiorintamia” (back-bent occlusion), jotka syntyvät esimerkiksi, kun matalapaineen jälkipuolella pohjoisen puoleinen, kylmä advektio on hyvin voimakasta tai jos okluusiorintaman pohjoispuolella on yläilmakehän korkeapaine. Voimakkaasti taipuneisiin okluusiorintamiin liittyy toisinaan vaarallisen voimakasta tuulta – viime talvena Kroatian ja Italian edustalla tuulen nopeus vastaavassa tapauksessa oli puuskissa yli 50 m/s. Mikäli okluusiorintaman jälkipuolella on nopeudeltaan vähintään 50 m/s puhaltava rintaman suuntainen suihkuvirtaus, voi okluusiorintama muuttua kylmäksi rintamaksi tai sen yhteyteen voi syntyä uusi matalapaine, nk. sekundäärinen matalapaine.
Kuva 6: Takaisin taipunut okluusiorintama, johon voi liittyä vaarallisen voimakasta tuulta (kuva: MTV/Markus Mäntykannas)
Muita rintamatyyppejä kartoilla:
Matalapaineen sola, yläsola
Matalapaineisiin liittyvät myös nk. matalapaineen solat tai yläsolat, jotka ovat venyneet tai irtaantuneet varsinaisesta matalapaineen keskuksesta. Niitä ei toisinaan erota pintapainekartasta, joten täytyykin tarkastella painekenttää esimerkiksi 5 tai 7 km:n korkeudella. Sääkartoilla solat voidaan esittää violetteina katkoviivoina, ja niiden yhteydessä saattaa kesäisin esiintyä rajuja kuurosateita ukkosineen ja rakeineen.
Kuva 6: Varsinaisesta matalapaineen keskuksesta venynyt sola Turkin päällä 500 hPa:n painekentässä (kuva: Foreca)Kuva 7: Matalapaineen sola ja/tai kuurottaisen sateen vyöhyke voidaan merkitä sääkarttalle violetilla katkoviivalla (kuva: Markus Mäntykannas/MTV)
Stationäärinen rintama
Stationäärinen rintama liittyy yleensä matalapaineen syntyvaiheeseen ja se muodostuu kylmän ja lämpimän ilman rajamaastoon. Kesäisin stationääriset rintamat ovat yleisempiä, ja niitä liikkuikin Suomea viistäen tiuhaan tahtiin alkukesästä lounaasta kohti koillista siten, että helleilmamassa jäi Suomen itäpuolelle, kun taas lännempänä ilmamassa on ollut viileämpää. Stationääriset rintamat ovat hidasliikkeisiä ja paikalleen jämähdettyään voivat aiheuttaa pitkäkestoisia ja runsaita sateita.
Kuva 8: Stationääriset rintamat voivat syntyä esimerkiksi nk. Mustanmeren matalapaineen yhteyteen, jolloin länsipuolella on viileää, itäpuolella helteistä ilmaa (kuva: Markus Mäntykannas/Foreca)
Yläilmakehän kylmä ja lämmin rintama (upper cold front, upper warm front)
Meteorologi- ja sääennustushistoriani aikana olen muistaakseni vain kerran piirtänyt sääkartalle nk. yläilmakehän kylmän rintaman (tai vaihtoehtoisesti heikon kylmän rintaman). Tällöin olen halunnut kuvastaa sitä, että ylempänä ilmakehässä, esimerkiksi yli 3-4 km:n korkeudella, on kylmä advektio ja siellä lämpötila laskee huomattavasti, kun taas maanpintatasolla muutos on pienempi tai jopa olematon. Yleensä yläilmakehän rintamat ovat maanpinnalla havaittavien sääilmiöiden kannalta merkityksettömiä, mutta niillä voi olla vaikutusta ylemmän ilmakehän tapahtumiin, esimerkiksi lentoliikenteeseen, sillä rintamien alueella voi syntyä turbulenssia.
Toisinaan heikot ja merkityksettömätkin kylmät rintamat saattavat talvisin yllättää merialueilla: kun maa-alueilla ylitystä ei välttämättä huomaa millään tavalla, sulilla merialueilla saattaa muodostua sakeitakin lumikuuroja – varsinkin, jos sulan merialueen ylle virtaa arktisen kylmää ilmaa. Tällöin voidaan puhua myös arktisesta rintamasta. Sen jälkipuolella ilmamassa on vähintään -18 -asteista tai kylmempääkin. Arktiset rintamat eivät yleensä pääse etenemään leveyspiiriä 60 °N etelämmäs.
Kuva 8: Kylmä (lämmin) yläilmakehän rintama, jota voidaan vaihtoehtoisestä nimittää myös heikoksi kylmäksi (lämpimäksi) rintamaksi (kuva: MTV/Markus Mäntykannas)
Foreca Twitterissä: forecasuomi
Markus Twitterissä: markusmanty
Kuva 1: Wikipedia: https://en.wikipedia.org/wiki/Warm_front#/media/File:Warm_front.svg
Tämä sivusto käyttää evästeitä palvelun toimittamiseen, sosiaalisen median jakotoimintojen toteuttamiseen ja liikenteen analysointiin. Jatkamalla sivuston käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Voit myös tutustua uudistettuun tietosuojakäytäntöömme.Ok
