Month: helmikuu 2014

Helmikuu on ollut hyvin lauha, etenkin maantieteellisen Euroopan länsiosassa ja aina täällä meillä asti, pohjoisessa mutta Euroopan luoteessa. Kuun aikana Porissa käytiin rautatieasemalla jopa 8 lämpöasteessa, Münchenissä Föhn-tuulen auttamana jopa yli 19 asteessa. Keskemmällä Länsi-Euroopassa sää on ollut lisäksi pitkälti aurinkoista, meillä sen sijaan ennen muuta sumupilvistä, kuten nytkin.

Itäisen korkeapaineen meille kaakon puolelta nyt tästä eteenpäin löyhyttämä ilma on päivä päivältä aiempaa vähän kylmempää. Tämä merkitsee sitä, että kevättalven aurinkoakin saanemme edes vilauksilta nähdä, mutta tässä ei kannata nuolla ennen kuin tipahtaa. Yöt ja aamut muuttuvat etenkin idässä ja pohjoisessa kylmemmiksi. Isosta tai varmasta sään muutoksesta ei ole kyse, mutta jos sumupilvikattoa saisi edes ohennettua, se jo muuttaisi ulkovalaistusta päiväsaikaan. Sateita, räntää tai lunta, olisi lähinnä sunnuntain ja maanantain kuluessa viistämässä Pohjanmaan rannikkoa ja sieltä Lappiin. Sen sijaan ensi perjantain maissa olisi kovastikin toisenlaista: etelä- tai lounaistuuli olisi voimakasta ja sateet lähinnä vettä. ECMWF-tietokonemallin mukaan ensi viikko, 3.3. alkava, olisi jopa maailman mittakaavassa vuodenaikaan nähden lauhin juuri Suomessa, Baltiassa ja siitä vähän Mustanmeren suuntaan.

Helmikuusta on tulossa maaliskuu. Sen ensimmäiseen päivään, lauantaihin, liittyy yksi merkittävä entisajan koko kevään säähän liittyvä enne, jonka Kustaa Vilkuna mainitsee kirjassaan Vuotuinen ajantieto. Lauantai ei nyt ole merkittävä suinkaan siksi, että se on maaliskuun ensimmäinen päivä, vaan selitys on haettava entisajan kuunkiertoon perustuneesta kalenterista. Sääenteet pitää lukea ”sen taivaallisen kuun syntymähetkellä, jona (siis jonka kyseisen alkavan kuun aikana) on Marian päivä (25.3., nykykalenterissa tänä vuonna sunnuntaina 23.3.)”. Ihan sivuhuomautuksena, että kyse on Marian ilmestyspäivästä, joka on jostain syystä sijoitettu tasan yhdeksän kuukautta joulua aikaisemmaksi, vaikka… -no se ei ehkä liity tähän.

Kuten nykyalmanakastakin vielä nähdään, kuun syntymä on merkitty lauantaille 1.3., joten tärkeä on päivä kerrassaan. Jos tämä marjan- eli maaliskuu ”syntyy kylmällä pohjoistuulella eli ylhäisellä tuulella tai perjantaipäivänä, tulee kolme kylmää kevätkuuta ja pitkä hidas kevät”. Tuulella on tosin vielä kolme seuraavaa päivää aikaa kääntyä eteläiseksi, jolloin tilanne vielä helpottuu. Mutta nythän ilmavirtaus ei ole pohjoinen, vaan enemmänkin kaakkoinen ja kääntymässä eteläisemmäksi, joten eiköhän kevääntulo ole tällä perusteella pelastettu. ”Jos maaliskuu syntyy lauhkealla etelätuulella, niin tulee varhainen, kaunis ja lämmin kevät, josta kaikki iloitsevat.”

Maaliskuun sumut ennustavat kesäksi sateita. ”Jos usva asustaa hyvin matalalla lumessa ja jäässä kiinni, se on hallavuoden merkki. Mutta jos edes koira pääsee alitse juoksemaan, ei tarvitse halloja pelätä.” Kovin lämmin maaliskuu tietäisi kuitenkin kylmää toukokuuta. Maaliskuun kevään merkkinä Vilkuna mainitsee variksen.  Ja ”jos se pysyttelee teillä, tulee pian kelirikko, mutta jos se lentelee ilmassa, niin pitää kaunista säätä”. Maaliskuu on myös kissojen kiimakuu, joten tarkkailtavaa luonnossa ja orastavassa keväässä riittää.

 

Kuvan linkki: http://commons.wikimedia.org/wiki/File:Hooded_Crow-Mindaugas_Urbonas-6.jpg

 

Minulta on säännöllisen epäsäännöllisesti kyselty, kuinka hyvin vanhan kansan sääuskomukset ja -ennustukset pitävät kutinsa. Tuleeko pitkä ja kuuma kesä, jos on kylmä talvi? Entä liittyvätkö pihlajanmarjat jotenkin seuraavan talven lumisuuteen?

Uskomuksia on mielin määrin, ja nyt minut valtasi tarve selvittää niiden totuudenmukaisuus. Kaivetaanpa vähän säätilastoja esiin, lyödään tiskiin 15 väittämää ja katsotaan, mitä tämä meteorologi niistä tuumaa. Älkää kuitenkaan ottako analyysejani turhan vakavasti – osa vääriksi osoittamistani uskomuksista voivat hyvinkin käydä toteen joinakin vuosina.

1. Pakkanen pyryn perästä, pahailma pakkasesta.

OIKEIN JA VÄÄRIN.

Pyryn jälkeen voi tulla ihan mitä vain – pakkasta, suojasäätä, aurinkoa, tihkusadetta, räntää. Kaikki riippuu siitä, mistä suunnasta pyryn tuova matalapaine saapuu. Yleensä talvisaikaan saapuvat lumipyryt lauhduttavat sään pakkasjakson jälkeen, mutta päinvastoinkin voi käydä, jos matalapaine liikkuu esimerkiksi eteläisintä Suomea viistäen kohti itää ja tuo jälkipuolellansa kylmät koillisvirtaukset. Eli kaiketi väittämä on yhtä usein oikeassa kuin väärässäkin.

2. Heikin tai Paavalin päivän aikoihin sää usein muuttuu. Tähän aikaa on usein pyryjä, tuiskuja.

VÄÄRIN.

Mitä pidemmälle talvessa mennään, sitä harvemmiksi myrskyt meillä käyvät. Tilastollisesti eniten myrskyää marras- ja joulukuussa, mutta tammi-helmikuussa myrskypäiviä on keskimäärin enää puolet siitä, mitä loppuvuodesta on. Merten ja mannerten väliset lämpötilaerot alkavat kuroutua vähitellen pienemmiksi talven edetessä, ja myrskyjen voimakkuus ei enää lopputalvesta yllä äärimmillään yhtä suureksi kuin alkutalvesta. Myös sademäärät pienenevät talven edetessä, sillä kylmenevään ilmakehään mahtuu vähemmän kosteutta. Vähäsateisinta aikaa meillä onkin kevättalvi ja varhaiskevät.

3. Helmikuun suojasäät merkitsevät kylmää kevättä.

VÄÄRIN.

Näin ei automaattisesti voida olettaa. Jos vallisteva säätyyppi on helmikuussa lauha, voi se olla sitä hyvinkin vielä maalis- ja huhtikuussakin. Samantyyppinen suursäätilanne voi jatkua useita kuukausiakin. Toki lauhan helmikuun jälkeen säätyyppi voi maaliskuuksi muuttua hyvin kylmäksikin: vuosi sitten maaliskuu oli selvästi helmikuuta kylmempi. Toisaalta tänä vuonna jopa poikkeuksellisen lämpimän helmikuun päätteeksi myös maaliskuu näyttäisi alkavan tavanomaista lauhempana.

4. Maaliskuu on Pohjois-Suomessa vielä talvinen. Muualla Suomessa maaliskuu maan avaa, huhtikuu maan huhtoo.

OIKEIN.

Maaliskuu on vielä koko maassa talvikuukausi, vasta huhtikuun alussa siirrytään eteläisessä Suomessa termisen kevään (*) puolelle. Pohjois-Suomessa maaliskuu onkin vielä usein talvinen pakkaskuukausi. Etelä- ja lounaisrannikolta lumipeite häviää tyypillisesti jo maaliskuun viimeisinä päivinä, ja muuallakin maassa aurinko sulattaa tienpintoja ja mäen harjanteita esille. Onpa ensimmäisiä leskenlehtiäkin jo allekirjoittanut havainnut joskus maaliskuun puolella. Aurinko paistaa tällöin jo yhtä korkealta kuin syyskuussa.

Tänä vuonna kevät on tehnyt tuloaan harvinaisen aikaisin. Voi olla, että osassa lounaista ja läntistä Suomea terminen kevät (*) on alkanut jo ennen helmikuun puoliväliä – tämä tosin varmistunee vasta myöhemmin. Mikäli asia varmistuu todeksi, on kevät saattaanut paikoin alkaa jopa 6-8 viikkoa tavanomaista aikaisemmin.

(*) Lue tekstin alta selitykset termisille vuodenajoille.
5. Jos Markun päivänä ja yönä (25.4.) on kylmä ja jopa pakkasta, jatkuu kylmää pitkälle kesään. Ja päinvastoin: lämmin Markun päivä takaa suotuisan kesän.

VÄÄRIN.

Nämä on helppo kumota: yksittäisen päivän säätilanteella ei ole mitään tekemistä seuraavien kuukausien säätyypin kanssa. Markun päivä voi olla poikkeuksellisen kylmä, mutta tuleva kesä voi olla poikkeuksellisen lämmin. Tai päinvastoin.

6. Kesä keikkuen tuleepi, suvi suuta vääristellen.

OIKEIN.

Tuoreita luonnonantimia on vielä alkukesästä nihkeästi saatavilla, ja toisinaan kesä saapuu vaivalloisesti. Nälkä on siis mahdollisesti koetellut entisajan ihmisiä vielä alkukesästä, varsinkin pohjoisessa Suomessa. Vanhan kansan mukaan juhannuksena ollaan jo voiton puolella.

7. Kesäkuun alku on usein aika kolea, samoin aika juuri ennen juhannusta.

 

OIKEIN JA VÄÄRIN.

Kesän koleimmat kelit koetaan tyypillisesti kesäkuun alussa, koska ilmakehä ei ole vielä kylmän ja pitkän talven jälkeen ehtinyt lämmetä samassa suhteessa, missä auringon lämmitysteho on kasvanut. Aurinko on korkeimmillaan juhannuksen aikoihin, mutta kesän lämpimimmät kelit tulevat tyypillisesti kuukauden viiveellä.

Viime kesä oli kuitenkin poikkeus: kovimmat helteet koettiin jo touko-kesäkuun vaihteessa.

8. Vanha keskikesä oli 13.7, ei siis juhannuksena. Silloin tiedettiin kokemuksesta olevan lämpimintä.
OIKEIN JA VÄÄRIN.

Mikäli keskikesä määriteltäisiin lämpimimmän ajankohdan perusteella, pitäisi sen sisämaassa olla heinäkuun puoliväli ja rannikoilla aivan heinäkuun loppupuoli. Siinä mielessä väittämä on oikeassa, ettei lämpimintä keskimäärin ole juhannuksena vaan selvästi myöhemmin.

9. Syksy lähestyy jo heinäkuun lopulla: pääskyset Uoti (29.7.) ottaa, Lauri (10.8.) lakaisee ja Perttu (28.8.) peräti vie.
VÄÄRIN.

Pessimistin syksy alkaa jo juhannuksen jälkeen, kun päivä lähtee lyhenemään. Tilastojen valossa Uoti ei ota, eikä vielä Laurikaan. Perttu tuo kyllä syksyn vähitellen jo pohjoisimpaan Suomeen, mutta ei vielä vie sitä muualle maahan. Terminen syksy alkaa suuressa osassa maata vasta syyskuun puolella, etelässä vasta syyskuun loppupuolella.

10. Laurin päivän aikoihin pelättiin halloja, pakkasiakin.
OIKEIN JA VÄÄRIN.

Hallat ja pakkaset ovat elokuun puolivälissä vielä hyvin harvinaisia maan etelä- ja keskiosassa, rannikoilla jopa mahdottomia. Sen sijaan pohjoisessa ja paikoin Pohjanmaallakin pelko on voinut joinakin vuosina olla ihan realistinenkin.

11. Mooses (4.9.) on kylmä mies.
OIKEIN.

Hallayöt yleistyvät nopeasti syyskuun aikana erityisesti sisämaan puolella, pohjoisessa myös yöpakkasia esiintyy yhä todennäköisemmin, mitä pidemmälle syyskuuta mennään. Mooses ei sinällään ole kylmä mies, mutta syyskuussa muutokset kohti syksyä tapahtuvat nopeasti, ja yöt voivat olla jo kylmiä.

12. Lokakuu ei ole joka kuu: Päivät pienet pilvelliset, yöt pitkät ja pimeät. Halla hanhen siiven alla, talvi joutsenen takana.
OIKEIN.

Syyspäiväntasauksen jälkeen yö on jo päivää pidempi; valoisa aika lyhenee dramaattisesti lokakuun aikana. Kosteutta pääsee kertymään helposti kylmenevään ilmaan, eikä auringon tehokaan enää riitä aina hälventämään aamun sumuja pois. Hallaa esiintyy jo yleisesti, yöpakkasiakin. Kuun lopulla terminen talvi alkaa pohjoisimmassa Lapissa.

13. Jos Antti (30.11.) lotisee, niin joulu komeilee.
VÄÄRIN.

Hyvä esimerkki viime vuodelta: Antti lotisi, mutta niin lotisi joulukin. Ei siis mitään korrelaatiota.

14. Mitä Mattina, sitä Marjana (Matin päivänä sama sää kuin Maarianpäivänä).

VÄÄRIN.

Säätyyppi saattaa muuttua vuorokaudessakin päälaelleen, joten edellisen esimerkin tapaan mitään yhtäläisyyttä ei tilastojen valossa ole.

15. Kun on pakkanen Paavalina (25.1.), niin helle helluntaina, kylmä viima kynttelinä.
VÄÄRIN.

Hauska uskomus, jonka totuudenmukaisuutta ei voi osoittaa. Tämä on sarjassamme ”jos on kylmä talvi, tulee kuuma kesä”.

Nyt kysymys teille: mikä vanhan kansan sääuskomus on iskostunut mieleesi parhaiten? Oletko huomannut sen joskus toteutuneenkin?

—

Termiset vuodenajat:

Talvi: Vuorokauden keskilämpötila pysyvästi alle 0 (pysyvästi = väh. 5 vrk putkeen)
Kevät: -//- pysyvästi 0…10 astetta
Kesä: -//- pysyvästi yli 10 astetta
Syksy: -//- pysyvästi 0…10 astetta

—

Lisää vanhan kansan sääuskomuksia:

http://www.oulu.fi/northnature/finnish/Suomi/ajankvakansa1.html

Jos tieteestä ylipäätään tai vaikka nyt sitten ilmakehän ilmiöistä halutaan ennen kaikkea kansan- tai yleistajuiseksi oletettu tai haluttu ”lyhennelmämäinen” ja kuitenkin edelleen tieteen tapaan totuuden löytämiseen pyrkivä esitys, ovat monenlaiset kompromissit siinä, miten asiat sanoo, jopa välttämättömiä.  Kuitenkin jonkinlaiset kriteerit tulisi mielestäni täyttää lyhyessäkin esityksessä sen suhteen, millaisen mahdollisen kokonaiskuvan aiheesta välittää. Kyseessä voivat olla monen ihmisen kokonaiset maailmankuvat.

Kuinka paljon tulee sallia ”tuosta noin vain” repäistyjä mutta ehkä mielenkiintoa herättäviä näkökantoja ja päätelmiä, jotka ovat lopulta pitkälti omaa tai muuta joka tapauksessa toisen käden tuotosta ja sanojen panemista ikään kuin viitattujen tutkijoiden suuhun. Pitää siis olla olevinaan referenssi, mutta kuitenkin juttujen teksti menee sen mukaan, miten esim. jokin toimittaja, vaikka alun perin toisella pallonpuoliskolla, on jonkin asian ymmärtänyt ja mitä journalistisesti mielenkiintoista hän tässä näkee eli miten valitsee, mitä kertoo ja mitä karsii pois. Median tavaksi on tullut siteerata muita lehtiä eikä niinkään yrittää paneutua ns. alkuperäisaineistoihin. Lähdekritiikki ohoi!

Tästä voi kehkeytyä sama ilmiö kuin siinä vanhassa leikissä, missä ihmiset ovat rivissä, ja ensimmäinen kuiskaa jonkin asian vierustoverilleen. Sitten tämä edelleen seuraavalle, ja niin edelleen, kunnes toisessa päässä sitten sanotaan tuo asia ääneen, jolloin saatetaan havaita asian joskus jopa melko lailla muuttuneen tuon tiedonvälityksen kuluessa.

Selvät syyt erilaisille ilmiöille ovat kestokysyttyjä, ja tällaiseksi jonkin ilmiön, olkoonpa vaikka äskeisten ja meneillään olevien sään ääri-ilmiöiksi luokittautuvien tapahtumien, syyksi haetaan jokin, mielellään yksinkertainen eikä sanana liian montaa kirjainta sisältävä asia, vaikka kiven silmästä. Kun syy on selvillä, voi rauha laskeutua. Asia on sillä erää poissa päiväjärjestyksestä.

Niin, kun joku asia yksipuolisesti aiheuttaa toisen, on ensinmainittu syy ja se toinen seuraus. Asioiden välillä vallitsee syyn ja seurauksen suhde. Jos syytä, aiheuttajaa ei ole tai se lakkaa, ei ole tämän suhteen toista osapuoltakaan eli seurausta. Ilmakehässä on kosolti tällaisia asioiden välisiä suhteita, mutta yleensä rajattuina tarkasteluina, jolloin tarkoituskin on selittää esimerkiksi kesäisten kumpupilvien vuorokausivaihtelua auringonsäteilyn lämmitysvaikutuksen seurauksena. Kun mennään planetaariseen mittakaavaan, voidaan silloinkin nähdä esim. matala- ja korkeapaineiden keskimääräisessä jakautumassa pohjoisella pallonpuoliskolla talvella lämpimien merien ja kylmien mantereiden vaikutukset ainakin tietyssä mittakaavassa.

Vaan se lopullinen juju ilmakehän ymmärtämiseksi onkin vuorovaikutus. Myös ilmakehä ja valtameret vuorovaikuttavat, ja tällainen suhde onkin sitten paljon vaativampi kuin yksinkertainen ”se aiheuttaa tämän ja tämä sen” -ajatelma. Edes ”tämä aiheuttaa sen ja se puolestaan sen toisen…” ei enää toimi, ja huomionarvoista on, että vaikka lukuisat mekanismit sinänsä tunnetaan, ei silti voida sanoa, kuinka paljon ilmakehän tänään mitatussa kolmiulotteisessa rakenteessa on minkäkin mekanismin vaikutusta. Entä liikuttaako meri ilmaa vai ilma merta. Tiedämme, että sopivassa mittakaavassa toki tuuli tekee aaltoja ja nostaa tai laskee vaikka Suomenlahden vedenkorkeutta, mutta entäs kun mennään katsomaan Golf-virran tapaisia asioita ja vastaavia ilmakehän suurimittakaavaisia keskimääräisiä tuulikenttiä…

Matemaattisen käsittelyn avulla havainnollistaen esim. näin: tiedämme, että että on eri allonpituuden omaavia järjestelmiä (esim. erikokoisia matalapaineita), mutta pääsemme kokonaisuuden rakennetta mittaamalla käsiksi vain ikään kuin kaikkien mahdollisten aaltojen superpositioon, eli näemme kokonaisuuden, muttemme sitä, mikä osuus tähän tulee mistäkin aallonpituudesta. Syyt ja seuraukset ovat lopulta tosi hakusessa.

Vuorovaikutuksessa, missä on monta, jopa hyvin monta, osapuolta, ollaan lopulta tilanteessa, missä ”kaikki vaikuttaa kaikkeen”, muttei silti miten tahansa, emmekä lisäksi tiedä, kuinka paljon kukin osakokonaisuus on vaikuttanut, jotta on saatu juuri tämänpäiväinen ilmakehän tila tai analyysi, kuten ammattitermi kuuluu. Samainen analyysi ajetaan alku- eli lähtöarvoiksi ilmakehää jäljittelemään pyrkiville ja säätäkin ennustaville ilmakehämalleille.

En ole ilmakehätutkija, mutta luen tämän sään takaa -blogin omalla tavallaan foorumiksi yleistajuistaa ilmakehän ja sään myös tieteellistä taustatietoa. Meteorologeilla on siihen periaatteessa paremmatkin mahdollisuudet oman alansa suhteen kuin ilmeisesti olosuhteiden pakosta lähinnä pintaa nopeasti raapaisevilla ammattitoimittajilla, jotka eivät senkään vertaa edusta niitä tieteenaloja, joiden asioista kuitenkin kirjoittavat. Kun tiedämme, ettei ilmakehä ole kone, vaan monimutkaisesti vuorovaikuttava kokonaisuus, ei sitä pidä mennä kenenkään ajatuksissa koneeksi muuttamaan – ei edes höyrykoneeksi.

Näihin mietteisiin minut vei jo useassa kohtaa törmäämäni uutisointi siitä, kuinka erityisen mutkitteleva (aaltoliikkeenä ilmaistuna amplitudiaan kasvattanut) ja heikentynyt suihkuvirtaus (jet stream) on sen kaiken pahan takana, mikä Pohjois-Amerikkaa on säässä koetellut. Suihkuvirtaus, ja vaikka matalapaineet, ovat saman vuorovaikutuksista koostuvan kokonaisuuden osia. Ei toista ilman toista, ja nyt sitten pitäisi olla varma siitä, kumpi esimerkiksi oli ensin tai on syy toiselle.

Kaivoin nopeasti tätä nettiä, ja päättelin uutislähteeksi melko normaalin tiedeyhteisön sisällä käytävän debatin jo pidempään tutkitun asian tiimoilta. Oheistan siksi kolme linkkiä tieteellisiin julkaisuihin, joista valitettavasti ei ainakaan tässä nettimuodossa näe ilmaiseksi kuin ihan alun, mutta artikkeleiden alutkin jo selventävät, millaisesta debatista on kyse. Sitten vain nämä jutut voivat ”vuotaa” ”tavalliseen” lehdistöön ties mikä pää edellä, eivätkä suinkaan koko debattina, vaan riittää löytää tarkoitukseen sopiva lause. Ehkä huoleni on turha, ehkä vain niuhotan…

Se tiedeyhteisön debatti:

http://onlinelibrary.wiley.com/doi/10.1029/2009GL037274/abstract

http://onlinelibrary.wiley.com/doi/10.1029/2012GL051000/abstract?deniedAccessCustomisedMessage=&userIsAuthenticated=false

http://www.sciencedirect.com/science/article/pii/S0262407913625361

Muuta selventävää:

http://fi.wikipedia.org/wiki/Vuorovaikutus

http://fi.wikipedia.org/wiki/Amplitudi

http://fi.wikipedia.org/wiki/Suihkuvirtaus     Huomaa linkki suomalaiseen Erik Palméniin.

Kuvan linkki: http://commons.wikimedia.org/wiki/File:1998_North_American_ice_storm_Jetstream_1998-01-08_12UTC.png

 

 

Briteissä tulvia, Yhdysvalloissa lumimyrskyjä – mikä yhdistävä tekijä?

Kulunut talvi tuntuu olleen jälleen kaikkea muuta kuin tavanomainen maailmalla. Ääriolosuhteita on koettu mm. Yhdysvalloissa ja Länsi-Euroopassa. Ikään kuin Yhdysvaltojen itäosan päälle olisi langetettu kirous: lumipyryjä toinen toisensa perään ja niiden perästä kovia pakkasia. Lunta ja pakkasta on koettu aina Etelä-Teksasissa, Louisianassa ja Floridassa saakka.

Keskimääräinen yksittäinen lumipyry sylkäisi 20-30 senttimetrin nietokset useisiin osavaltioihin maan koillisosassa, ja parhaimmillaan pakkanen on paukkunut New Yorkissa 25 ja Chicagossakin yli 30 asteen voimin. Niin, no eihän lumi ja pakkanen sisukasta suomalaista hetkauta, mutta näin talviset olosuhteet ovat Yhdysvaltojen eteläisimmissä osavaltioissa yhtä harvinaisia kuin vaikkapa lumi Egyptissä tai pakkanen Espanjan aurinkorannikoilla.

Briteissä talvi on ollut sateisin liki 250 vuoteen. Tammikuussa satoi keskimäärin 100-150 mm ja nämä sademäärät ovat kolminkertaisia tyypillisiin tammikuun arvoihin verrattuina. Sademääränä 150 mm ei ole mitenkään mullistava kuukausitasolla, mutta keskitalvella se aiheuttaa pohjoisilla leveysasteilla helposti ongelmia huonon haihtuvuuden ja kostean maaperän vuoksi. Kun vesi ei pääse kunnolla imeytymään eikä haihtumaan, seuraa helposti tulvia.

Voimakas ja mutkitteleva suihkuvirtaus

Ääriolosuhteista voimme syyttää yläilmakehässä liki 100 m/s puhkuvaa suihkuvirtausta, joka on kuluvana talvena ollut normaalia voimakkaampi ja mutkittelevampi. Se onkin suosinut ärhäköiden matalapaineiden ajautumista Yhdysvaltojen itärannikolta suoraan kohti Brittein saaria.

Yhdysvaltojen itäosassa on ollut suihkuvirtauksen ”kuoppa” ja sen pohjoispuoli on kuulunut kylmemmän polaarisen ilmamassan piiriin, kun taas suihkuvirtauksen eteläpuolella on ollut lämpimämpää keskileveysasteiden ilmamassaa. Ilmamassojen rajavyöhykkeellä Yhdysvaltojen itäosien päällä on päässyt kehittymään voimakkaita matalapaineita, kun Kanadan arktinen ja Golf-virran ympäristössä oleva kosteanlämmin ilmamassa ovat joutuneet törmäyskurssille. Voimakkaamman suihkuvirtauksen vuoksi matalapaineet eivät ole juurikaan ehtineet heiketä saapuessaan kohti Eurooppaa ja täten ne ovatkin iskeytyneet Brittein saarille lähes täydellä tehollaan. Suihkuvirtauksen mutkittelevuuden on kuitenkin arveltu tietyillä alueilla hidastavan matalapaineiden liikettä. Toisaalta Manner-Euroopassa oli pitkin talvea vastassa sitkeä korkeapaine, joka pysäytti matalapaineet Brittein saarten ylle.

Polaaripyörre 

Toinen syypää outoon talvisäähän lienee yläilmakehässä 30 km:n korkeudesta löytyvä polaaripyörre, joka on osoittanut särkymisen merkkejä nimenomaan Kanadan kohdalla ja päästänyt arktista ilmamassaa vyörymään kohti etelää. Lauhoina talvina polaaripyörre on tiivis, lähes ympyrän muotoinen pallomainen alue, joka pysyy kasassa pohjoisten napa-alueiden yllä ja pitää arktisen ilmamassan sisällään. Joinakin talvina stratosfäärin ja napa-alueiden yllättävä lämpeneminen saattaa kuitenkin aiheuttaa epäsymmetrisyyttä pyörteeseen, jolloin keskileveysasteillekin muodostuu polaaripyörteen kuoppia ja hyvin kylmää, arktista ilmamassaa pääsee valumaan etelämmäs.

Muistatteko vielä esimerkiksi hyisen pakkastalven 2009-2010? Silloin Euroopan päällä oli vastaava polaaripyörteen ”vajoama” ja kyllä muuten hytistiin!

Niin ja tietysti se kolmas tekijä: ilmastonmuutos. Siihen en tällä erää ota enempää kantaa, mutta onhan ilmastonmuutoksen arveltu lisäävän sään ääriolosuhteita planeetallamme. Kuluvan talven voimistunut myrskyjen intensiteetti ja sitä kautta Britannian ennätystulvat voisivat toimia yhtenä varoittavana esimerkkinä.

Lauhaa hamaan tulevaisuuteen?

Euroopan keskuksen (ECMWF) tammikuun lopulla luotsaama kuukausiennuste helmikuulle meni nappiin: kuusta on tulossa selvästi tavanomaista lauhempi ja jonkin verran sateisempi.

Suursäätilassa ei edelleenkään näy suuria muutoksia suuntaan tai toiseen edes maaliskuulle siirryttäessä. Väliaikaiset muutaman päivän kylmenemiset ovat mahdollisia, mutta eteläisessä Suomessa muutamaa pakkasastetta kylmemmät lukemat enää tuskin tulevat kyseeseen.

Kun hiihtolomat alkavat viikonloppuna keskisessä Suomessa, on lumitilanne paikoin jopa poikkeuksellisen kehno, eikä se ainakaan parempaan päin lähiaikoina ole menossa. Etelä- ja länsirannikko lienevät lumettomia tämän viikon jälkeen, ja suojasäiden jatkuessa pidempään lumiraja alkaa hivuttautua selvemmin kohti sisämaata. Läntisessä Suomessa, mm. Varsinais-Suomessa ja Pohjanmaalla, on jo paikoin täysin lumetonta – lumipeite on siis hävinnyt paikasta riippuen 6-8 viikkoa tavanomaista aikaisemmin!

Kovasti on myös ollut spekulointia aikaisesta keväästä. Meillä on kuitenkin vielä koko maaliskuu edessä, ja mitä vain voi tapahtua. Maaliskuuhan on tyypillisesti vielä talvikuukausi Suomessa. Tosin aikaisen kevään kannattajille ilouutisia: vähäinen lumipeite ja huono jäätalvi Itämerellä tulevat tänä vuonna helpottamaan kevään ja lämpöisien ilmavirtausten rantautumista Suomeen.

 

—

Kuva 1: MTV/Markus Mäntykannas

Kuva 2: NOAA: http://en.wikipedia.org/wiki/File:November2013_polar_vortex_geopotentialheight_mean_Large.jpg

Kuva3: Markus Mäntykannas

Tässä vähitellen edes vähän pakastuvassa mutta edelleen harmaan lauhassa säässä teki mieleni laittaa blogiin jotain sumuista. Ei samalla tavoin sumuista kuin joskus, siis sumuisia ajatuksia, vaan luonnon-  ja sääilmiöstä sumu. Loppukesäisin ja syksyisin sen syntytapa on ilman jäähtyminen selkeinä ja heikkotuulisina öinä ja sitä kautta ilman kosteussisällön muuttuminen näkyväksi. Ilman sisältämä kosteus, siis vesihöyry, tiivistyy vedeksi, kun ilma jäähtyy kosteussisältöönsä nähden tarpeeksi. Tuo ”tarpeeksi” tarkoittaa, että ilma saavuttaa ns. kastepistelämpötilansa, joka on riippuvainen itse kosteussisällöstä: kuivaa ilmaa saa jäähdyttää vaikka kuinka, eikä sumua tai pilviä silti synny helposti.

Näin talvella on kyse enemmänkin siitä, että ilma jäähtyy ihan muusta syystä: se virtaa itseään kylmemmän alustan, siis lumisen maanpinnan eli lumipinnan ylle. Tuo pinta pyrkii jäähdyttämään ilmaa, joka kosteana on herkkä kosteutensa tiivistymiselle vesihöyrystä vedeksi – sumu- ja pilvipisaroiksi. Sumu on tiivistymisen seurausilmiö maanpinnalla, ihmisen katselukorkeudella, mutta kun sumukerros on irti maanpinnasta, sen nimi on sumupilvi.

Sumu usein nousee sumupilveksi joko siksi, että alkaa tuulla sopivasti, tai auringonsäteilyn vaikutuksesta. Sumu tai sumupilvi hälvenee myös, jos alueelle virtaa aiempaa kuivempaa ilmaa, ihan kuten toisinkin päin, eli jos ilma on yhä kosteampaa, vaikka olosuhteet muuten ovat samat, sumua tai sumupilveä syntyy tai sumu sakenee tai sumupilvikerros kasvaa paksuutta. Paksusta sumupilvestä voi tulla tihkusadetta, talvella myös vähäisiä lumisateita, lumijyväsiä ja sen sellaisia. Ajokeliin näilläkin voi olla vaikutusta, jos tienpinta on ennestään jäinen. Myös jäätävä tihkusade kuuluu sumupilven keinovalikoimaan tehdä muutakin kuin harmaan sävyjä säähän.

Sumun ja sumupilven eri synty- ja hälvenemistavat voivat toimia yhtaikaa, esimerkiksi näin talvisaikaan tai öisin ylempien pilvikerrosten rakoillessa ne päästävät enemmän lämpöä avaruuteen, jolloin maanpinnan läheinen ilmakerros jäähtyy siinä missä itse pintakin. Jos ilma alhaalla on kyllin kosteaa, niin sumua tai sumupilveä siinä helposti saadaan aikaiseksi. Siis pelkkä ylemmän pilvisyyden rakoilu tai väheneminen voi laukaista sumun maanpinnan lähellä.

Tietyissä tilanteissa alavilla mailla on sumupilveä, kun taas korkeammalla, vaikka sitten Salpausselän tai Lohjanharjun alueella, tuo pilvikerros onkin maassa kiinni, jolloin on sumua. Rovaniemen lentokenttä on tästä melkein ääriesimerkki Suomessa. Siellä lentokoneet saattavat kiertää vaaran laella olevan kentän yllä lilluvan sumupilvikakun jännästi alakautta. Tästä sain kuulla lentäjien kertomuksia, kun olin siellä kentällä töissä 1980-luvun puolivälissä. Lapissa pelkkä lounainen ilmavirtaus merkitsee orografiaa eli maaston pakottamaa ilman liikettä ylöspäin, jolloin ilma myös pyrkii jäähtymään sumuisin ja sumupilvisin seurauksin.

Lumipinnasta pitää huomioida, että sumua syntyy tietyissä oloissa herkästi nimenomaan silloin, kun on jo ollut suojasäitä ja lumipinta on märkä. Siis kylmä ja märkä, sulava lumihan on suunnilleen nolla-asteista (koulufysiikka lähtee siitä, että vesi on puhdasta). Jos lumi on kuivaa, se imee tehokkaasti kosteutta ilmasta. Siksi pakkaskauden jälkeen lumi muuttuu suojasäiden alettua nopeasti raskaaksi ja se kannattaa luoda ainakin katoilta. Tänä talvena lauhuus on tarkoittanut lähinnä nollakelejä eikä niinkään selviä suojasäitä jopa useine lämpöasteineen. Lisäksi lumipeite on suuressa osassa maata verrattain ohut.

Sumu on usein paikallinen ja lyhytaikainen ilmiö, mutta etenkin näin talvisaikaan riittää, että meille virtaa riittävän kosteaa ilmaa kylmän ja kostean lumipinnan ylle, ja sumuhan siitä voi tulla vaikka ihan päiviksi, jois sille päälle sattuu. Sumu voi olla myös jäätävää, jolloin puut saattavat saada hyvin kauniin valkean kuorrutuksen.

 

Kuvan linkki: http://commons.wikimedia.org/wiki/File:Fog.jpg

 

 

Vuonna 1922 englantilainen matemaatikko Lewis Fry Richardson teki maailman ensimmäisen sääennusteen, joka perustui matemaattisiin yhtälöihin ja fysiikan lainalaisuuksiin.  Koska tietokoneita ei tuolloin  vielä ollut olemassa, piti laskenta suorittaa ”käsin” useamman matemaatikon yhteistyönä. Ikävä kyllä  6 tunnin piste-ennusteen tekemiseen kului tuolloin aikaa 6 viikkoa!  Lopputulos ei sekään ollut kovin mairitteleva. Ennusteen mukaan ilmanpaineen olisi pitänyt kohota  6 tunnin aikana 145 hPa, kun se todellisuudessa  laski 1 hPa:n verran (mainittakoon, että Suomessa korkein mitattu ilmanpaine on ollut 1066 hPa ja alhaisin 940 hPa eli meillä suurin vuosien välinenkin vaihtelu on ollut  126 hPa ).

Numeerinen meteorologia kehittyi nopeasti tietokoneiden myötä

L.F.Richardsonin meteorologiset menetelmät haudattiin vielä pitkäksi aikaa, mutta tästä voidaan katsoa numeerisen meteorologian saaneen alkunsa. Nykyään tietokoneiden kehittymisen myötä  voidaan yhden 6 tunnin piste-ennusteen sijasta laskea 10 vrk:n ennuste  koko maapallolle vain muutaman tunnin kuluessa.  Ilmakehän hetkittäistä tilaa,  pilvisyyttä, sadetta, ilmanpainetta, tuulta, lämpötilaa ja kaikkea muutakin säähän liittyvää lasketaan jatkuvana virtana maapallon joka kolkkaan. Ennusteissa käytetyt perusyhtälöt ovat edelleenkin pitkälle samat, joita L.F.Richardson käytti jo lähes 100 vuotta sitten.   Tietokoneiden avulla sääennusteita on periaatteessa mahdollista laskea kuinka pitkälle tahansa. Ennusteiden tarkkuus kuitenkin laskee ennustepituuden myötä ja niin eri pituisissa ennusteissa painotetaankin  yleensä vähän erilaisia asioita.  Meteorologisesti  ennusteet voidaan pituuden mukaan jakaa karkeasti 5 eri ryhmään:  Lähituntien ennusteet (Nowcasting), lähipäivien ennusteet (0-5 vrk),  yli 5 vrk:n ennusteet (5-15 vrk), kausiennusteet (1-6kk) ja ilmastoennusteet (jopa satoja ja tuhansia vuosia).

 

1. Lähituntien ja lähipäivien ennusteet

Viimeisten vuosikymmenten myötä tietokonelaskelmista on tullut meteorologin päätyökalu. Tietokonelaskelmien kehityksen johdosta 5 vrk:n ennusteet ovat nykyään jo tarkempia kuin ylihuomisen ennusteet olivat reilut parikymmentä vuotta sitten. Ennen tietokoneita sääennusteet perustuivat pitkälti ilmakehän tilan havainnointiin ja eri korkeuksilla vallitsevien tuulten vaikutukseen säätilan muuttumisessa sekä meteorologiseen kokemukseen erilaisista säätyypeistä. Lähituntien ennusteissa  tietokonelaskelmien kehitys ei ole ollut yhtä huimaa ja ns. nowcasting-ennusteissa meteorologi pystyykin eniten parantamaan tietokone-ennusteita. Yli vuorokauden pituisissa ennusteissa meteorologi pystyy kokemuksellaan usein vielä  parantamaan ennusteita, mutta enää vaan äärelliseen määrään ennustettavia pisteitä. Ennusteiden laatiminen jokaisen niemen  ja notkelman kupeeseen ei olisi mahdollista ilman tietokoneiden laskentatehoa.

Osa tietokoneiden ennustetarkkuudesta on kuitenkin vain näennäistä. Sään suuria linjoja, esimerkiksi säärintamia ja voimakkaita matalapaineita, pystytään ennustamaan usean vuorokauden ajan huomattavan tarkasti.  Sen sijaan paikalliset pilvenhattarat ja kuurosateet tekevät tiukkaa jo samalle päivälle. Ikävä kyllä, näiden paikallisten ilmiöiden ennustaminen tarkalleen oikeaan paikkaan tulee aina  olemaan mahdotonta.   Tietokone kuitenkin asettelee aina pilven lonkareet ja paikalliset sateet jonkin kylän kohdalle, vaikkei varmaa tietoa säästä olisikaan tiedossa.  Ovatpa jotkut kutsuneet  tätä tietokonelaskelmien näennäistä tarkkuutta myös nimellä “meteorologinen syöpä” halutessaan korostaa “liian tarkkojen” ennusteiden aiheuttamaa vääristymää.

Lähes kaikki “pieleen menneet ennusteet” johtuvat melko paikallisista ilmiöistä.  Esimerkiksi kun  pilvipeite on paikallisesti revennyt  tai se on revennyt  100 km väärässä paikassa tai sadekuuro on kulkenut kaupungin väärältä puolelta tai jäänyt kokonaan syntymättä jne. Kuvassa 2 nähdään esimerkki täysin satunnaisesti valitusta sääjaksosta ja siihen liittyvistä “ennustevirheistä”.

 

 

 

 

 

 

2. Yli 5 vrk:n ennusteet

Tietokonelaskelmat pystyvät useimmiten ennustamaan  melko hyvin vielä 5 vrk:n suuria linjoja kuten säärintamia ja matalapaineiden keskuksia. Toki ajoituksissa on jo heittoja ja saderintamien sijainti voi laskelmissa heittää jo muutamia satoja kilometrejä.   Usein 5 vrk:n kohdalla saderintamien hahmottaminen kuitenkin  alkaa jo hämärtyä. Tämä yksittäisten “sääolioiden” liikkeiden hämärtymisen ajankohta vaihtelee säätilanteista riippuen  tyypillisimmin 4-7 vrk:n  välillä.  Tästä eteenpäin meteorologi ei enää mielellään ennusta säätä sen varsinaisessa merkityksessä. Tämän jälkeen ei enää yleensä haluta puhua sateiden ajoituksesta tai niiden määrästä. Enemmänkin aletaan kertoa vallitsevasta säätyypistä: Ollaanko enemmän korkeapaineen vai matalapaineen vaikutuspiirissä tai  kylmässä vai lämpimässä ilmamassassa.  Meteorologin ei myöskään ole mielekästä arvuutella, kuinka kauan mahdollinen säätyyppi kestää. Mikäli ilmakehässä on liikkeellä isompia korkeapaineita tai matalapaineenalueita, säätyyppiä voi ennustaa rohkeammin pidemmälle ajalle. Useimmiten tilanne on kuitenkin epäselvempi. Viime vuosina tietokonelaskelmat ovat kehittyneet jonkin verran myös tällä aikajänteellä. Erityisesti ns. ryväsennusteet ovat parantaneet yli 5 vrk:n ennusteiden luotettavuutta. Kuvassa 3 nähdään kuinka paljon ryväsennusteet parantavat yli 5 vrk:n ennusteita. Asiasta voi lukea enemmän blogista: ”Sääennuste 15 vuorokaudelle”. Jossain määrin tällaiset 15 vrk:n  ennusteet alkavat jo lähentyä ilmastokäsitettä. Toisin sanoen niissä annetaan lämpötiloille vaihteluväli ja todennäköisin lämpötila, joka on jo vähän “kärjistetty keskiarvo” lämpötilasta.

3. Kausiennusteet

Ennustejakson yhä pidentyessä ei enää kovin suurella varmuudella voida puhua edes vallitsevasta säätyypistä. Useampien kuukausienkin ennusteita kehitellään koko ajan, mutta niiden osumatarkkuus ei varsinkaan  meillä Pohjolassa ole kovinkaan häikäisevä. Ennusteiden osuvuus on kyllä aavistuksen yli 50 prosenttia, mutta hyvällä arvauksella pääsee usein selvästi parempaan tulokseen.  Yli 50 prosentin osumatarkkuuskin taitaa käytännössä tulla siitä, että ennusteet ennustavat useimmiten vähän keskimääräistä lämpimämpää säätä ja todellisuudessakin viime vuosikymmeninä on ollut keskimääräistä lämpimämpää.  Kausiennusteet ovat parhaimmillaan silloin, kun säätyyppi pysyy kuukausien ajan samana eikä juurikaan muutu ennustettavan jakson aikana. Toisinaan kausiennusteet saattavat saada kiinni vielä ensimmäisen suursäätilan muutoksen, mutta viimeistään seuraavan muutoksen jälkeen laskelmat ”putoavat kärryiltä”.

4. Ilmastoennusteet

Ilmastoennusteet ovat sitten vielä aivan oma lukunsa ja niistä pitäisi varmaan jonkun  kirjoittaa ihan oman bloginsa. Ilmastoennusteissa pitää ottaa sääennusteiden lisäksi huomioon  myös ilmakehän koostumuksen muutoksia, jääpeitteiden muutoksia, auringon säteilytehon muutoksia ja erilaisia monimutkaisia kytköksiä valtamerten ja ilmakehän välillä. Eikä mitenkään helpoimpana ennustettavana voida pitää ihmiskunnan toiminnan ja kehityksen ennustamista, jotta voidaan ennustaa ilmakehän koostumuksen muutosta. Kaiken tämän jälkeen lasketaan sitten useampia ennusteita, joista ei yritetäkään ennustaa yksittäistä säätilaa tai edes yksittäisen vuoden keskiarvoja, vaan karkeaa lämpötilan muutossuuntaa ja nopeutta.  Erilaisissa laskelmissa on vielä suuria paikallisia eroavuuksia, mutta kaikki ne kyllä  tällä hetkellä ennustavat kokonaisuudessa ilmaston lämpenevän.