Huomioita säästä – Sivu 59

Ihan sumussa

Kirjoittaja Markus Mäntykannas 21.8.201521.8.2015

Ei loppukesäistä korkeapainetta ilman sumuja. Vielä iltapäivisin aurinko jaksaa helottaa niin, että kuuma tulee, mutta myöhäisillat, yöt ja aamut ovat kylmiä. Auringon teho on elokuun loppuun mennessä hiipunut noin neljäsosalla kesän huippulukemista, mutta minua ei haittaa. Tämä loppukesän miedompi helotus on ihan miellyttävä. Jos nykyinen sulkukorkeapaineemme olisi vahvistunut meille heinäkuun puolella, olisivat päivälämpötilat kohonneet 30 asteeseen. UV-indeksi on vielä elokuun loppupuolellakin kohtalainen, luokkaa 3-4 koko maassa, joten herkemmän ihon palaminen miedommassakin auringonpaisteessa on mahdollista. Pitäkäähän mielessä.

Elokuun loppupuoli on aistikasta aikaa: illat ovat jo pimeitä, puidun viljan tuoksu tarttuu maaseudulla mukavasti sieraimiin ja taianomaiset sumut värittävät ilta- ja aamumaisemaa. Nykyisessä heikkotuulisessa korkeapainetilanteessa sumuja pääsee herkästi muodostumaan yöaikana erityisesti sisämaassa.

Kuva 1: Elokuun illoissa on tunnelmaa (kuva: Markus Mäntykannas; Helsinki, Eiranranta)

Säteilysumu

Loppukesän ja varsinkin alkusyksyn yleisin sumutyyppi maa-alueilla on säteilysumu. Sen syntyminen vaatii heikkotuulisuutta ja maanpinnan kylmenemistä pitkäaaltosäteilyn karkaamisen johdosta. Kun ilman lämpötila laskee ja saavuttaa kastepistelämpötilan, alkaa kasteen ja vähitellen myös sumun muodostuminen, mikäli on tyyntä tai heikkotuulista. Syntyvä säteilysumu on yleensä paksuudeltaan 1-5 metriä. Aamulla auringon säteilylämmitys tunkeutuu sumun läpi lämmittäen maanpintaa ja lopulta haihduttaen sumun. Syksyllä sumujen hälveneminen aamuisin ei ole enää itsestäänselvyys ja joissain tapauksissa sumu jääkin vellomaan matalana sumupilvenä pitkäksikin aikaa.

Kuva 2: Ilman lämpötilan saavuttaessa kastepistelämpötilan kasvaa sumujen todennäköisyys heikkotuulisessa säässä. Kuvassa luotausennuste Helsinkiin torstain (20.8.) vastaiselle yölle, jolloin sumuja kehittyikin paikoin Uudellamaalla.

Joskus sumukerros voi kasvaa paksuksi, jolloin maanpinnan säteilyjäähtyminen vähenee ja aivan maanpintatasolla lämpötila saattaakin hieman kohota. Tällöin voimakkain säteilyjäähtyminen tapahtuukin itse sumukerroksessa, jolloin sumusta voi tulla huomattavan paksu, sillä se kasvaa yläosistaan. Tarpeeksi paksussa sumussa saattaa alkaa esiintyä ns. turbulenttista sekoittumista ja pystysuuntaisia liikkeitä. Paksun sumukerroksen alla saattaa tihuttaa vettä ja samalla sumu ikään kuin haihtuu alhaalta käsin.

Paksu säteilysumu voi pysyä hengissä aamulla pitkäänkin, sillä auringon säteily ei jaksa tunkeutua paksun kerroksen läpi ja osa säteilystä heijastuu sumun yläreunalta, jolloin säteilyjäähtyminen saattaa jatkua vielä iltapäivälläkin. Todennäköisesti sumu kohoaa näissäkin tilanteissa aamupäivän kuluessa vähintäänkin sumupilveksi (Stratus-pilvi).

Säteilysumujen ja muidenkin sumutyyppien ennustaminen on hankalaa, sillä sumun eri kehitysvaiheet riippuvat monen fysikaalisen tekijöiden vuorovaikutuksesta: säteilystä, pystyliikkeistä, tuulisuudesta ja siihen liittyvästä advektiosta sekä pisaranmuodostuksesta. Havaintoverkosto esimerkiksi merialueilla ei ole niin kattava, että kaikki sumut saataisiin kiinni. Toisaalta sumut ovat yleensä pinta-alaltaan huomattavasti sääennusteissa käytettävien ilmakehämallien hilaruutuja pienialaisempia, mikä luo lisähaasteita ennustamiselle.

Karkeasti sanottuna sumun syntyminen on siis mahdollista, kun ilman lämpötila kohtaa kastepistelämpötilan, mutta 100 %:n suhteellinen kosteus ei ole aina tarpeen. Esimerkiksi merien yllä sumua voi muodostua jo 85 %:n ilman suhteellisessa kosteudessa.

Kuva 3: Säteilysumua alkaa muodostua illalla klo 21 jälkeen Keravalla 9. elokuuta (kuva: Markus Mäntykannas)

Sumukaari (”valkoinen sateenkaari”)

Ennustusvuoroissani MTV:llä olen kuluneella viikolla useaan otteeseen ihastellut katsojien lähettämiä upeita sumukaarikuvia. Sumukaaret ovat ikään kuin värittömiä sateenkaaria. Syntymekanismiltaan ne kuitenkin poikkeavat sateenkaarista.

Sumupisaroiden halkaisija on vain n. 0,001 mm, kun taas sadepisaroiden halkaisija on n. 2,5 mm. Hyvin pienissä pisaroissa ei tapahdu sateenkaarelle ominaista valon taittumista eikä heijastumista. Sen sijaan sumukaaren yhteydessä puhutaan valon diffraktiosta eli taipumisesta, jolloin valon kulkureitit menevät ”päällekäin” ja värit ikään kuin sulautuvat toisiinsa, jolloin sumukaari jää värittömäksi. Toisinaan sen reunoilla on kuitenkin havaittavissa haaleita sävyjä punaisesta (ulkoreunalla) ja sinisestä (sisäreunalla).

Sumukaaria voi vielä lähipäivinä yrittää bongailla aamusumujen yhteydessä erityisesti klo 8-10 aikoihin, jolloin aurinko paistaa juuri sopivasta kulmasta.

Säteilysumuun liittyvä sumukaari klo 9 aikoihin Tuusulassa 19.8. (kuva: Varpu Helpinen)

Markus Twitterissä: @markusmanty

Foreca Twitterissä: @forecasuomi

Foreca Instagramissa: @forecaweather

Miksi taivas on sininen?

Kirjoittaja Aleksi Jokela 19.8.201522.8.2015

Päiväsaikaan taivas näyttää selkeällä säällä siniseltä, auringon laskiessa taivaanranta taas värjäytyy punertavan eri sävyihin. Taivaan värittyminen perustuu valonsäteiden sirontaan ilmakehässä.

Mikäli ilmakehässä ei olisi ollenkaan hiukkasia tai molekyylejä, pääsisi näkyvä auringonvalo kulkemaan maan pinnalle täysin vapaasti, ilman että se joutuu kohtaamaan edetessään esteitä, taivas olisi tällöin pikimusta. Valonsäteet joutuvat muuttamaan hieman kulkusuuntaansa törmätessään ilmakehän pieniin partikkeleihin (pääasiassa happi- ja typpimolekyyleihin), tätä kutsutaan sironnaksi. Valon sironnasta syntyvät siis myös taivaan eri sävyt. Näkyvän valon eri aallonpituudet, eli värit siroavat eri tavalla. Väreistä sinisen ja violetin aallonpituudet ovat lyhyimpiä, pisin aallonpituus on punaisella. Lyhimmät aallonpituudet siroavat ilmakehässä voimakkaimmin eri suuntiin ja tästä syystä sinisen eri sävyjä on ilmassa joka puolella ja joka suuntaan enemmän kuin muita aallonpituuksia ja taivas näyttää tämän vuoksi sinertävältä.

Sininen taivas korkeapainetilanteessa Helsingin Hermannissa 12.8.2015

Taivvaan sinisyyteen vaikuttaa suuresti ilmankosteus. Vesimolekyylit ovat sen verran isoja, että ne taittavat ja heijastavat valoa lähes täysin samalla tavalla riippumatta sen aallonpituudesta. Tästä seuraa se, että mitä enemmän ilmassa on kosteutta (vesimolekyylejä paljon suhteessa happi- ja typpimolekyylien määrään), sitä vaaleammalta taivas näyttää. Moni muistaa etelän lomamatkoiltaan sen, kuinka taivas näyttää yleensä hyvin vaalealta, johtuen juuri suuresta määrästä vesihöyryä, jota mahtuu enemmän lämpimään kuin kylmään ilmaan. Kylmään arktiseen pakkasilmaan kosteutta mahtuu vain vähän ja taivas näyttää tummemman siniseltä. Talvitaivas on siis tästä syystä yleensä tummemman sininen kuin kesätaivas.

Puneratavaksi värjäytynyt taivaanranta auringonlaskun aikaan Lauttasaarenselällä 3.7.2010

Auringonlaskussa taivas värjäytyy punertavaksi sen vuoksi, että valo joutuu kulkemaan ilmakehässä pitkän matkan. Mitä matalemmalta aurinko paistaa, sen pidempi on sen ilmakehässä kulkema matka katsojan silmään. Pitkän matkan aikana tehokkaammin siroavat siniset sävyt ehtivät sirota pois ja jäljelle jäävät kaikista pisimmät aallonpituudet, eli punertavat sävyt.

Kesän ainutlaatuisin sääviikko saapuu

Kirjoittaja Markus Mäntykannas 15.8.201516.8.2015

Kulunut kesä on jakanut sään osalta mielipiteitä: jotkut ovat olleet kovin helpottuneita helteiden vähäisyydestä, toiset puolestaan ovat kironneet Suomen kesäsään maanrakoon. Kuinka ollakaan – elokuu käänsi tilanteen päälaelleen ja toi mukanaan seitsemän peräkkäistä hellepäivää ja sitä monen kaipaamaa auringonpaistetta. Kesän hellepäivät eivät välttämättä vielä ole kokonaan paketissa, sillä viikonlopun aikana Suomen ylle parkkeeraava korkeapaine lämmittää maatamme koko ensi viikon ajan, ja hellepäiviäkin mahdollisesti kertyy lisää.

Kohti ainutlaatuista ja tasa-arvoista sääviikkoa

Kuluneen kesän lämpimimmät päivät ovat jääneet Etelä- ja Keski-Suomen asiaksi. Oulun pohjoispuolella ei olla toistaiseksi mitattu yhtä ainuttakaan hellepäivää, ja esimerkiksi Sodankylässä auringonpaistetunteja on tänä kesänä kertynyt vähiten sitten vuoden 1959. Lapista löytyy paikoin alueita, joilla termisen kesän määritelmä on vain juuri ja juuri täyttynyt. Elokuun ja varsinkin tulevan viikon muutos on varmasti monen pohjoissuomalaisen kesän ystävän mieleen.

Tulevan viikon sääasetelma on tämän kesän mittakaavassa ainutlaatuinen: kun pitkin kesää korkeapaineiden painopiste on sijainnut joko eteläisessä tai keskisessä Euroopassa, on se nyt siirtymässä suoraan Suomen päälle. Vastaavaa, pitkäkestoista korkeapainetta ei olla Suomessa koko kesänä nähty. Meteorologin näkökulmasta ensi viikon sään ennustaminen on harvinaisen mielekästä: korkeapaineen jämähdettyä Suomen päälle tulee tänä kesänä ensimmäistä kertaa vastaan tilanne, jolloin ei tarvitse kantaa huolta esimerkiksi vaikeasti ennustettavien kuurosateiden sijainnista. Ensi viikolla pärjätään pelkillä aurinkosymboleilla ja 20-26 asteen lämpötiloilla. Suomen kesäsäähän on laskeutumassa harmonia ja tasa-arvo, kun lämpötilat asettuvat samoihin lukemiin kautta maan ja auringonpaistettakin on luvassa aina Hangosta Utsjoelle saakka.

Kuva 1: Korkeapaine jämähtää ensimmäistä kertaa tänä kesänä Suomen ylle.

Kuva 2: Ensi viikon sään ennustaminen on mielekästä. Aurinkosymboleilla pärjää koko maassa, ja vihdoin pohjoissuomalaisetkin pääsevät nauttimaan rehellisestä kesäsäästä (kuva: Aleksi Jokela/MTV) — Kuva 2: Ensi viikon sään ennustaminen on mielekästä. Aurinkosymboleilla pärjää koko maassa, ja vihdoin pohjoissuomalaisetkin pääsevät nauttimaan ”rehellisestä” kesäsäästä (kuva: Aleksi Jokela/MTV)

Hellepäivät vielä mahdollisia

Viikonvaihteessa, sunnuntaina ja maanantaina, osassa maata ilmavirtaus käy vielä korkeapaineen itäpuolitse koillisesta, Vienanmereltä. Koillisvirtauksilla on tapana synnyttää matalaa pilvilauttaa, jonka riski on suurimmillaan maan kaakkois- ja eteläosassa, mutta maanantaista lähtien pilvet kaikkoavat ja tiistain-keskiviikon maissa koko Suomi saattaa olla täysin pilvetön. Korkeapaineen painopiste näyttää ensi viikon aikana hitaasti siirtyvän Suomen kaakkoispuolelle, joka tietäisi myös ilmamassan asteittaista lämpenemistä viikon edetessä. On mahdollista, että viikon puolivälissä osa Lapista saa kesän ensimmäisen (ja viimeisen) hellepäivänsä – etelämmäs lämpimin ilma näyttäisi kaartavan vasta loppuviikoksi. Tällöin ehkä Lappi jo vähän viilenee ja sateiden mahdollisuus kasvaa.

Loppukesän heikkotuulisissa korkeapainetilanteissa sumujen riski kasvaa öisin ja aamuisin. Erityisesti alavilla alueilla maan länsiosassa sakeitakin säteilysumuja voi ensi viikolla esiintyä. Säteilysumu syntyy, kun lämpöä karkaa maanpinnalta avaruuteen iltaisin ja öisin, jolloin kosteus tiivistyy sumuksi. Vielä elokuun puolella auringon teho jaksaa kuitenkin hälventää sumut nopeasti aamun kuluessa, joten päivät ovat aurinkoisia.

Kuva 3: Sumun muodostumista tyynenä ja selkeänä elokuisena iltana Keravalla (kuva: Markus Mäntykannas)

Kysymys teille:

Loppukesän korkeapaine ja helle – toivottu vai ei-toivottu ilmiö?

Markus Twitterissä: @markusmanty

Foreca Twitterissä: @forecasuomi

Foreca Instagramissa: @forecaweather

Lähteet: MTV Uutiset

Merituuli – rannikon helteiden häätäjä

Kirjoittaja Joanna Rinne 11.8.2015

Rannikkoasujille, kuten pääkaupunkiseutulaisille, on tuttu ilmiö, että sisämaassa saadaan nauttia helteestä, mutta meren lähellä lämpötila jää useimmiten viileämmäksi. Miksi näin käy?

Hietaniemen uimaranta Helsingissä. Lämpötila +21, vaikka Helsinki-Vantaalla hätyyteltiin hellerajaa. (Kuva: Joanna Rinne)

Kuten moni varmasti arvaa, syypää löytyy merestä; esimerkiksi Helsingissä puhaltaa usein lämpiminä kesäpäivinä viileä tuuli mereltä päin. Lupaukset helteestä kääntyvät lämmöstä nauttiville pettymykseksi – helteet jäävät sisämaan herkuksi. Kuumuudesta kärsivät puolestaan saavat huokaista helpotuksesta siedettävämmässä säässä.

Mereltä voi toki tuulla useassa erilaisessa säätilanteessa, mutta kesäisten päivien rannikon viilentäjä on usein erityinen paikallistuuli-ilmiö, merituuli. Merituulirintama on sääilmiöiden mittakaavassa varsin pieni, leveydeltään vain muutamia, enimmillään muutamia kymmeniä kilometrejä rannikosta sisämaahan ja merelle päin. Seuraavassa lyhyt selostus merituulen synnystä.

Aamulla aurinko lämmittää maata, meri lämpiää hitaammin (kuva: Joanna Rinne)

Auringon paistaessa aamulla selkeältä taivaalta maa lämpenee auringon vaikutuksesta. Sen yläpuolinen ilma lämpenee samalla ja alkaa nousta ylöspäin. Merenpinta lämpiää huomattavasti maata hitaammin, siksi sen yläpuolelle ei synny samanlaista nousuliikettä.

Ilman noustessa maan pinnalta ylös maanpintaan syntyy matalapaine, ylemmäs korkeapaine. (Kuva: Joanna Rinne)

Kun lämmin ilma maanpinnan yläpuolella on noussut ylöspäin, pinnan lähelle ilmaa jää vähemmän kuin sitä oli aiemmin: meteorologisin termein, pinnan lähelle syntyy matalapaine. Vastaavasti ilmamolekyylit pakkautuvat ylemmäs ilmakehään, n. 1-3 km korkeuteen, ja sinne syntyy korkeapaine.

Merituuli syntyy puhaltamaan kohti maan pinnan yläpuolista matalapainetta (kuva: Joanna Rinne)

Syntyneet matala- ja korkeapaine eivät ehdi kauaa juhlia: matalapaine toimii ”imurina” ja vetää ilmaa merenpinnan yläpuolelta täytteekseen. Me havaitsemme liikkuvan ilman tuulena, joka puhaltaa mereltä maalle päin ja tuo samalla viileää mereistä ilmaa rannikolle.

Merituulisolu: pinnassa tuuli käy mereltä maalle, ylempänä maalta merelle. (Kuva: Joanna Rinne)

Nyt ilma merenkin yläpuolelta vähenee. Tätä uutta matalapainetta täyttämään syntyy ilmavirta meren yltä korkeuksista alemmas, viimeisenä syntyy vielä 1-3 km korkeuteen ilmavirta maalta merelle päin. Tätä pyörivää ilmavirtausta kutsutaan merituulisoluksi. Illalla solu heikkenee auringon lämmityksen vähetessä, yöllä se kääntyy päinvastaiseksi maatuulisoluksi maanpinnan jäähtyessä merta viileämmäksi. Öisin rannikolla tuuli käy usein maalta merelle päin.

Merituulen viilentävä vaikutus on merkittävä. Rannikon lähellä, kuten Helsingin keskustassa, lämpötila on lämpiminä päivinä 2-5 astetta sisämaata, kuten Helsinki-Vantaan lentokenttää, viileämpi. Joskus lämpötilaero voi olla vieläkin suurempi.

Vaikka merituuli vie rannikkoasukkien hellemahdollisuudet sisämaahan, vastalahjaksi se tuo selkeän sään. Kumpupilvet, mukaanlukien niiden isoveljet eli kuuropilvet, syntyvät auringossa lämpiävän maanpinnan yläpuolisten ilmavirtojen yläpuolelle. Merituuli vie nousuliikkeet sisämaahan päin ja samalla siivoaa rantaviivan kumpupilvistä. Esimerkiksi Helsingin keskustassa saa usein katsella sadekuuroja sisämaan puolella ja samalla nauttia itse auringosta.

Syntyykö erikoisia paikallistuuli-ilmiöitä sinun asuinseudullasi?

Elokuusta kesän lämpimin ja helteisin kuukausi?

Kirjoittaja Markus Mäntykannas 7.8.20158.8.2015

Auringon teho hiipuu Suomessa nopeasti heinäkuun jälkeen ja elokuussa aurinko lämmittää keskimäärin samalla teholla kuin huhti-toukokuun vaihteessa. Ilmakehä kuitenkin lämpenee kesän aikana, joten lämpötiloja ei suoraan voida verrata auringon säteilytehoon. Elokuu on tilastollisesti rannikkoalueilla kesäkuuta lämpimämpi, sisämaassa kuta kuinkin kesäkuun veroinen kuukausi lämpöoloiltaan. Etelämpänä Euroopassa, erityisesti Välimeren alueella, kesän lämpöhuippu ajoittuu usein vasta elokuulle ja keskisessäkin Euroopassa hyvin korkeat lämpötilat ovat vielä mahdollisia. Pohjoisemmilla leveysasteilla, Suomen korkeudella, syksyn lähestyminen alkaa jo vääjäämättä näkyä elokuun edetessä: päivälämpötilat laskevat, yöt viilenevät ja aamusumut yleistyvät. Tänä vuonna kaikki voi kuitenkin olla päinvastoin.

Sekä kesä- että heinäkuu olivat koko maassa tavanomaista viileämpiä. Ylimmillään heinäkuun keskilämpötila kipusi Varsinais-Suomessa ja Uudellamaalla lähelle 16 astetta, Lapin koillisosassa kuun keskilämpötila jäi paikoin alle 10 asteeseen. Elokuun keskilämpötila on eteläisessä Suomessa 15-16, maan keskivaiheilla n. 14 ja pohjoisessa 10-13 astetta. Viimeksi vuosina 2006 ja 2002 elokuu oli osassa maata kesän lämpimin kuukausi. Ylimmillään elokuun keskilämpötila on esimerkiksi Helsinki-Kaisaniemen mittausasemalla ollut v. 1939 tasan 20 astetta, ja viimeksi erittäin lämpimänä elokuuna vuonna 2002 keskilämpötila oli 19,4 astetta. Keskimäärin hellelukemille päästään elokuussa jossain päin Suomea yhdeksänä päivänä; vuonna 2006 elokuisia hellepäiviä kertyi jopa 27 kappaletta.

Elokuun helteet eivät siis ole harvinaisia, mutta syyskuulle siirryttäessä niiden todennäköisyys vähenee huomattavasti. Yksittäinen hellepäivä tosin on mahdollinen syyskuun puolivälille asti. Elokuussa lämpötila voi korkeimmillaan vielä kohota 30-33 asteen välille. Myöhäisimmillään yli 30 asteeseen on päästy 23.8.1959, jolloin kolmella paikkakunnalla rikottiin 30 asteen raja: esimerkiksi Järvenpäässä mitattiin 30,7 astetta.

Kuluvan elokuun sijoittuminen kesän lämpimimmäksi kuukaudeksi ei paljoa vaadi: Etelä- ja Keski-Suomessa 20-25 asteen päivälämpötilat ja 10-15 asteen yölämpötilat takaisivat kesän lämpimimmän kuukauden tittelin, pohjoisessa riittäisivät selvästi alhaisemmatkin lukemat. Tuoreimpien ennusteiden valossa sää on suuressa osassa maata ensi viikollakin kesäisen lämmintä, ja lähes joka päivä jossain päin maata on mahdollisuus päästä ainakin lähelle hellelukemia. Tavanomaista lämpimämmän elokuun todennäköisyys on kasvanut myös keskipitkien ennusteiden valossa.

Kesän helletilastoja johtaa toistaiseksi heinäkuu, jolloin hellepäiviä oli Suomessa kolme. Elokuussa on jo kuitenkin päästy hellelukemille kaksi kertaa ja näyttää ihan todennäköiseltä, että lähipäivinä hellesaldo tulee kasvamaan ainakin muutamilla päivillä, joten pidän täysin mahdollisena, että elokuu on tämän kesän helteisin kuukausi.

Kuva 1: Forecan sivuilta löydät paikkakunnallesi 15 vuorokauden piste-ennusteet. Tämän ennusteen mukaan kesäinen, miltei helteinen sää jatkuu Helsingissä vielä pitkään, joskin ennusteen epävarmuus hieman kasvaa ensi viikon aikana.

Välimeri lähes ennätyslämmin

Etelä-Euroopan kuuma kesä on saanut Välimeren pintaveden lämpötilan kohoamaan moneen otteeseen lähelle ennätyslukemia. Satelliittimittausten perusteella pintavesi on tällä hetkellä monin paikoin lähes 30-asteista, ja erityisesti Välimeren länsi- ja pohjoisosassa poikkeama normaaliin on useita asteita. Erittäin lämpimällä merivedellä on myös kääntöpuolensa: syksyllä ilman viiletessä ja matalapainetoiminnan vilkastuttua Välimeren ympäristössä riskinä ovat erittäin runsaat sateet ja voimakkaat ukkoset. Hyvin lämmin pintavesi voi syksyllä voimistaa matalapaineita ja erityisesti rannikkoalueet vuoristojen rinteillä, kuten esimerkiksi käytännössä koko läntisen Balkanin niemimaan valtiot, ovat ”riskialueella”. Tulvasateiden mahdollisuus kasvaa varsinkin siinä tapauksessa, mikäli siirtyminen kesästä syksyyn tapahtuu lämpötilojen osalta nopeasti. Verrattaen laajan vesistön ominaislämpökapasiteetti on suuri, joten Välimeri voi toimia tulevana syksynä merkittävänä lämmön ja kosteuden lähteenä voimakkaille, vaaraa aiheuttaville sääilmiöille.

Kuva 2: NOAA:n analyysi merivesien lämpötiloista. Välimerellä pintavesi on paikoin ollut ennätyslämmintä: Pohjois-Italian ja Kroatian edustalla on mitattu jopa yli 30-asteista pintavettä (kuva: Wetterzentrale) — Kuva 2: NOAA:n analyysi meriveden lämpötilasta Euroopan ympäristössä. Välimerellä pintavesi on paikoin ollut lähes ennätyslämmintä: Pohjois-Italian ja Kroatian edustalla on mitattu jopa yli 30-asteista pintavettä (kuva: Wetterzentrale)

Elokuun tilastotiedot: Ilmatieteen laitos

Foreca Twitterissä: @forecasuomi
Markus Twitterissä: @markusmanty

Suomen surkea ukkoskesä – tiesitkö, missä salamoi 300 päivänä vuodessa?

Kirjoittaja Markus Mäntykannas 31.7.20152.8.2015

Tilastohistorian vaisuin ukkoskesä?

Myrskybongareiden kannalta kulunut kesä ei ole juurikaan tarjonnut jännitystä Suomessa. Merkittäviä ukkospäiviä ei toistaiseksi ole ollut, ja tilastojen valossa tästä kesästä onkin hyvää vauhtia muodostumassa tilastohistoriamme “surkein” ukkoskesä.

Heinäkuun loppuun mennessä maasalamahavaintoja Suomen alueella on kertynyt n. 14 000 kpl, mikä on vain n. 13,5 % normaalimäärästä (keskimäärin heinäkuun loppuun mennessä 104 000 maasalamaa). Verrattaen eniten on salamoinut Etelä- ja Itä-Suomessa, kun taas Lapista löytyy alueita, joilla ei tänä vuonna ole yhtä ainuttakaan salamahavaintoa. Yksittäisistä päivistä puhuttaessa eniten salamahavaintoja on kertynyt 9. heinäkuuta, noin 2500 kpl. Keskimäärin Suomessa havaitaan vuosittain 140 000 maasalamaa, joista valtaosa rekisteröidään touko-elokuussa. Ilmatieteen laitoksen tilastojen mukaan rajuimmat ukkoskesät olivat vuosina 1972 ja 1988, jolloin kumpanakin vuonna Suomessa havaittiin yli 300 000 maasalamaa. 29. kesäkuuta vuonna 1988 Suomessa havaittiin n. 40 000 maasalamaa, joka on yksittäisen päivän salamaennätys. 2000-luvulla on puolestaan ollut useita peräkkäisiä vaisuja ukkoskesiä.

Kuluneen heinäkuun salamointisaldo saattaa muodostua ennätysalhaiseksi. Perjantai-iltapäivään mennessä heinäkuussa oli salamoinut n. 10 000 kertaa. Ennätys syntyy, mikäli heinäkuun kokonaissalamamäärä jää alle 10 500 (v. 1968 lukema).

Kuluneen kesän ajan olemme kuuluneet lähes poikkeuksetta polaarisen ilmamassan piiriin, jolle on tyypillistä epävakainen ja viileä sää. Pohjoismaat ovat jääneet loukkuun nk. kylmään solaan, jossa on syntynyt hidasliikkeisiä, jopa paikallaanpysyviä matalapaineita. Tämän kesän salamointi on ollut peräisin pääosin heikohkoista, yksisoluisista ukkoskuuroista, jotka ovat eliniältään lyhyitä ja pinta-alaltaan pieniä. Viileän säätyypin vallitessa ukkosten syntymiselle ei ole tarpeeksi energiaa, sillä ilman kosteussisältö ja sen nousuliikkeet jäävät pienemmiksi, jolloin myöskään pilvet eivät pääse kasvamaan kovin korkeiksi. Polaarisessa ilmamassassa muodostuu herkästi sadekuuroja, mutta koska pilvien korkeus jää usein verratten matalaksi, on salamointikin vähäisempää.

Kuva 1: Kuluneena kesänä salamointi on ollut hyvin paikallista ja liittynyt yksittäisiin kuuroihin. Forecan Salamatutkasta (Veneilysään alta) voit seurata reaaliajassa salamointia Suomessa.

Tämän kesän voimakkaimmat ukkoset ovat jääneet keskiseen Eurooppaan, missä on kulkenut keskileveysasteiden helteisen ja kostean sekä polaarisen ja viileän ilmamassan rajavyöhyke. Lämpimään ilmamassaan mahtuu enemmän kosteutta ja toisaalta ilman nousuliikkeetkin ovat voimakkaampia. Keski-Euroopassa syntyneet ukkoset ovat olleet nk. monisolu-ukkosia, joissa useampi ukkospilvi muodostaa laaja-alaisemman rykelmän. Tiheimmät salamoinnit ovat kuitenkin liittyneet nk. MCS (mesoscale convective system = mesoskaalan konvektiivinen järjestelmä) -tapauksiin, joiden halkaisija voi olla useita satoja kilometrejä. Ne ovat pitkäikäisiä, voimakkaita ja vaaraakin aiheuttavia “ukkoskuuromöykkyjä”, joita syntyy erityisesti, kun kylmää ja kuivaa ilmaa kiilaa kostean helleilman päälle. Suomessakin yksittäisestä vilkkaasta ukkospäivästä saattaa kilahtaa salamakassaan jopa puolet koko kesän salamamäärästä.

Kuva 2: Valtava MCS Saksan yllä heinäkuun alkupuolella (kuva: EUMETSAT)

Forecan sivuilta löytyy Sadekartat-osion alta 10 minuutin välein päivittyvä reaaliaikainen salamatutka, johon kannattaa tutustua! Tutkasta voit seurata salamointia ja sadetta alueellasi.

Missä päin Suomea ukkostaa eniten?

Suomessa ukkoskausi on verrattaen lyhyt ja se rajoittuu pääasiassa toukokuun lopusta elokuun loppuun yltävälle ajalle. Valtaosa ukkospäivistä kertyy heinäkuun ja elokuun alkupuoliskon aikana. Keskimäärin yksittäisellä paikkakunnalla ukkospäiviä on vuodessa 12 kpl. Vuosina 1998-2012 ukkospäiviä on ollut eniten Uudellamaalla: kapeata rannikkoaluetta lukuun ottamatta n. 14-16 kpl. Toisaalta myös maan keskivaiheilla, Keski-Suomessa, Pohjois-Savossa ja paikoin Pohjois-Pohjanmaallakin on ylletty 15 ukkospäivään. Verrattaen vähiten ukkostaa aivan länsirannikon tuntumassa sekä toisaalta Lapissa – vähiten ukkospäiviä, n. 3-5 kpl/vuosi on Käsivarressa sekä Inarin ja Utsjoen suunnalla. Alku- ja keskikesällä ukkoset keskittyvät selvästi sisämaahan, kun taas loppukesästä ne yleistyvä rannikoilla ja syksyllä merialueillakin.

Venezuelan Catatumbo-joella salamoi jopa 300 päivänä vuodessa

Törmäsin taannoin mielenkiintoiseen The Guardian -lehden artikkeliin “Catatumbo Lightning”, jossa paikallinen toimittaja oli lähetetty Pohjois-Venezuelaan valokuvausreissulle Catatumbo-joelle ikuistamaan poikkeuksellisen tiheää salamointia. Keskimäärin Catatumbo-joen suulla salamoi lähes 200 päivänä vuodessa, mutta paikalliset ovat ilmoittaneet havainneensa salamointia jopa 300 päivänä. Salamointi on erikoista myös siinä mielessä, että se kestää tyypillisesti puoli vuorokautta ja on ajoittain hyvin intensiivistä. Yön aikana saattaa salamoida jopa 20 000 kertaa, jolloin Suomen kuluneen kesän salamamäärä saataisiin Catatumbolla täyteen reilussa kahdeksassa tunnissa.

Catacumbo-joen läheinen ympäristö on alavaa kosteikkoa, kun taas joen päässä olevaa Maracaibo-järven läheisyydessä kohoaa vuoristo. Pinnanmuodot järven ympärillä aiheuttavat todennäköisesti paikalliseen tuulikenttään divegenssiä eli tuulen hajaantumista. Vuoristolla ilma joutuu pakotettuun nousuun kohdaten ylempänä kylmemmän ilman, jolloin ukkospilviä pääsee syntymään. Tuulet ikään kuin “kiertävät kehää” ja ovat jumissa tässä suljetussa altaassa, jolloin sama ilmiö toistuu lähes muuttumattomana päivästä toiseen. On myös arveltu, että alueen kosteikot ja suot vapauttaisivat ilmaan hyvin runsaasti metaania, joka puolestaan ruokkii salamoinnin syntyä. Liekö siis sekä pinnanmuotojen että metaanin yhteisvaikutus syynä poikkeuksellisen tiheään salamointiin.

Venezuelan Catatumbo-joelle järjestetään säännöllisesti salamabongausreissuja, joten Suomen vaisuun ukkoskesään turhautuneet voivat harkita tätä vaihtoehtoa seuraavana matkakohteenaan.

Kuva 3: Catatumbo-joki sijaitsee Venezuelan luoteisosassa (kuva: Google Maps)

Oletteko te lukijat helpottuneita vaisusta ukkoskesästä vai olisitteko kaivanneet enemmän jytinää?

Markus Twitterissä: @markusmanty

Foreca Twitterissä: @forecasuomi