Kyllä kesällä on mukavaa. Aivan niin mukavaa, että me forecalaiset perustimme Instagram-tilin, johon lataamme kuvia kesästä, sääilmiöistä ja kesänvietosta.
On tosi kivaa katsella kollegoiden kuvia, koska osumme aika harvoin kaikki saman kahvipöydän ääreen kuulumisia vaihtamaan. Meteorologit (kotoisasti metkut) tekevät vuorotyötä. Osa metkuista tekee sääennusteita Maikkarilla, osa Forecan Ruotsin-toimistossa ja loput täällä Forecan toimistossa Espoossa. Instagram-tilin kautta voimme jakaa kesäkokemuksia toisillemme ja vaikka koko maailmalle. Forecan Instagram-tiliä voivat myös muut käydä katsomassa, ja nykytrendejä seuraten kuvia voi käydä myös tykkäämässä.
Forecan Instagram-tilille ladatuista kuvista näkee, kuinka sää vaikuttaa moneen, ja kuinka monelta kantilta säätä voi katsella tai kuvata. Sovimme heti alkuun, että Instagram-tili ei saa täyttyä pelkästään pilvikuvista, vaikka etenkin metkut niistä niin kovin tykkäävät, ja ovathan pilvet tärkeitä säätä ennustettaessakin. No, kyllä sieltä Instagram-tililtä pilviäkin löytyy niin maalta, mereltä kuin ilmasta kuvattuina.
Forecan Instagram-tili #forecaweather
Sosiaalinen media (some) on näinä päivinä kovin tapetilla. Forecaa voi seurata myös Twitterissä ja Facebookissa. Facebookissa aktivoidumme tehokkaammin vasta lomien jälkeen. Tällä hetkellä aika kuluu säitä ennustaessa.
Forecan yli kaksivuotiasta Sään takaa -blogia seuraa säännöllisesti moni uskollinen lukija. Mutta tiedättekö, että Forecalla on blogi myös ruotsin kielellä? Ruotsin-toimistomme metkut kirjoittavat Väderguiden-blogissa myös kiinnostavia sääasioita. Mitkä sääasiat sinua kiinnostavat?
Instagramista: Instagram on maksuton kuvien ja videoiden jakamissovellus, jota voi käyttää Apple iOS- ja Android-laitteissa. Käyttäjät voivat ladata kuvia tai videoita palveluun ja jakaa niitä kaverien kanssa. He voivat myös katsoa kaveriensa Instagramissa jakamia julkaisuja, kommentoida niitä ja tykätä niistä. Instagramia voi käyttää myös web-selaimella kuvien katseluun ja Instagram-tilien selailuun. Kuvien ottamista varten tarvitaan kännykkäsovellutukset.
Jotta jotain voidaan ennustaa, on siitä oltava myös säännöllisiä mittauksia ja havaintoja. Tämä oli nyrkkisääntö jo ennen nykyistä tietokoneaikaa. Miten on asia nyt? Kuva: geralt / pixabay.
Nykyaikainen tieteellinen sään ennustaminen perustuu, tulkoon asia tässä kerratuksi, numeerisiin ilmakehän käyttäytymistä kuvaaviin malleihin. Niille syötetään alkuarvoiksi ilmakehän mitattu ja havaittu hetkellinen rakenne. Tämän jälkeen malli laskee aika-askeleittain ja tietyssä tasavälisessä ja kolmiulotteisessa hilapisteikössä ilmakehän rakenteen muutosta kuvaavia suureita.
Tämä voi kuulostaa täydelliseltä, mutta keskitytäänpä hetki virhelähteisiin, edes suurimpiin, mitä tämä sääennusteiden tuotantoprosessin osa (meteorologit vielä erikseen tulkitsevat mallien tuloksia ja voivat jossain määrin vielä parantaakin niitä sääpalvelun kannalta) kuitenkin sisällään pitää.
Säähavaintoja on vaikeata saada etenkin valtameriltä, jotka sentään kattavat suurimman osan maapallon pinnasta. Ollaan ihan eri maailmassa kuin vaikka asutussa ja teknisesti edistyneessä ja vauraassa Euroopassa tai Yhdysvalloissa. Satelliittimittauksista saataneen vähitellen apua tähän. Ne ovat eräänlaista käänteisluotaamista, jos luotausasemilla jo vanhastaan tarkoitetaan ilmakehän pystyrakenteen mittaamista ilmakehässä ylöspäin kohoavan kaasupallon varassa kulkevin mittalaittein. Tämäkin luotausasemien verkosto on paljon harvempi kuin maanpintasäähavaintoasemien.
Mainitsin jo hilapisteikön, joka vertautuu ruutupaperin ruutujen leikkauspisteisiin tai kalaverkon solmuihin, kolmessa ulottuvuudessa tietysti. Hilapisteikön hilavälin pienentäminen laskentakapasiteetin salliessa on yksi tapa parantaa sääpalveluiden laatua ainakin tiettyyn rajaan asti. Kuitenkin: jos hilaväli on vaikka kymmeniä kilometrejä, jää sinne väliin silti riittävän pieniä sääjärjestelmiä, joita malli ei edes teoriassa voi osata. Harvasta verkosta menevät siis pikkukalat läpi.
Nyt menen suoremmin tarkoittamaani asiaan – yrittämättä edes mitään seikkaperäistä selostusta ilmakehämalleista ja ohittaen meteorologien mahdolliset tulkintavirheet (vrt. taannoinen koillisen ilmavirtauksen ”hellesekoilu”) sekä sääennusteiden käyttäjien orjallisen puutteelliset tulkinnat pelkistä piste-ennusteista. Erityisesti nyt kesän palautteiden perusteella huomiota on kiinnitetty erääseen asiaan, joka myös on ilmakehämalleissa vaikea asia: rantaviivat eli maa-meri (järvi) -jakauma.
Muistan senkin ajan, kun muuten pisimmälle kehitetystä mallista huomattiin, että siitä puuttui Suomenlahti. Kaikki siis pitää rakentaa ajan kanssa, ja edelleen tarvitaan tässäkin kohtaa työtä. Nyt on Suomenlahti paikallaan, mutta entäs sen ja vaikka koko Itämeren altaan reunat? Saaret, (edes) isot järvet, rantaviiva ylipäätään?
Maa ja meri ovat useimmiten enemmän tai vähemmän keskenään erilämpöiset alustat. Kesäpäivinä näiden lämpötilaero aiheuttaa sopivissa olosuhteissa jopa oman paikallisen tuuli-ilmiönsä, maa- ja merituulen. Mutta myös lämpötilan ennustaminen vaikeutuu tällaisella muutosvyöhykkeellä. Esim. Suomenlahdella, jossa saariston osuus on minimaalinen, jo aivan pieni ero tuulensuunnassa tuo ilman joko kylmältä mereltä tai lämmenneeltä maalta, tai miten päin tuo alustojen lämpötilaero nyt sitten sattuu olemaan.
Tässä ajankin takaa juuri lämpötilan ennustamista näille ongelma-alueille. Ilmakehämalli pitää osaa melko suorastakin rannikosta merenä, mikä vaikuttaa lähellä merta oleviin paikkakuntakohtaisiin piste-ennusteisiin. Tästä johtuvia virheitä voi yrittää nyppiä käsin pois, mutta silti jää tästä johtuvia virheitä.
Toisaalta: myös luonnossa on monessa tilanteessa miltei mahdotonta ennakoida tarkasti meren vaikutusta. Helsingin keskusta on meren ympäröimällä niemellä, mutta siellä on sentään havaintoasema, Kaisaniemi. Sen lämpötilaa vertaamalla vaikkapa Helsinki-Vantaan lämpötilaan voi edes periaatteessa yrittää oppia, kuinka suuri meren vaikutus eri säätilanteissa voi olla.
Ei olekaan sattumaa, että perinteisissä sanallisissa ennusteissa on usein tapana esim. mainita, että ”…, rannikolla on viileämpää” tms. ”Rannikko jää aina suhteelliseksi käsitteeksi, koska joskus esim. kylmä meri vaikuttaa lämpötilaan vaikka 20 kilometriä sisämaahan, mutta rannikkoa lähestyttäessä vaikutus tietysti kasvaa. Ja Suomenlinnassa on vielä erikseen jotain ihan muuta.
Kaunista, mutta aika pala purtavaksi tarkoille lämpötilaennusteille. Kuva: Wikimedia Commons.
Saaret ovatkin ehkä vaikeimpia, koska saaria on pieniä ja suuria. Ja vaikeutetaanpa edelleen menemällä kauneudestaan kuuluisaan Turun saaristoon, jossa näin kesällä moni veneilijä saattaa ihmetellä luonnon ohella vaikka sääennusteiden lämpötiloja. Ja ihmetellä sietääkin, itse asiassa, mitähän siellä vakituisesti asuvat ihmiset mahtavat olla niistä mieltä.
Nyt en enää selitä, miten vaikeaa voi ihan luonnossa oikeastikin arvioida maa-meri -jakautuman vaikutusta, vaan olen sanomassa, että itse asiassa melkein koko saaristo on ilmakehämallissa silkkaa merta, joka siis ulottuu aivan Turun mannerrannoille asti. Jopa Turussa sääaseman siirtyminen nykyiseltä lentoasemalta Artukaisiin toi sen alueelle, joka ilmakehämallissa on helposti liian merellinen kuvaamaan suhteellisen mantereista Turkua kokonaisuutena.
Saariston alueella olevat säähavaintoasemat ovat paitsi harvalukuiset, järjestään merellä, vaikka sitten Airistolla (Rajakari). Mistä sääpalvelu siis edes tietää tarkasti, mikä lämpötila kulloinkin on vaikka Nauvon tai Korppoon pääsaaressa? Utössä on säähavaintoasema, ja toki lähempänä, Fagerholmissa. Mutta totta kai isompi saari lämpenee ihan eri tahtiin.
Jos siis ennusteet näyttävät selvän systemaattisesti kesällä lämpötilaa alakanttiin, ja ollaan meren tai isojen järvenselkien (malleissa ei välttämättä ole oikeita vedenlämpötiloja, vaan oletus voi olla todellista viileämpi) vaikutuspiirissä, kannattaa kokeilla ennustuspaikkakunnan vaihtamista selvästi mantereisemmaksi. Ei kannata orjallisesti tuijottaa vain yhtä ennustuspistettä. Hieman laajempi haku tai haravointi saattaa muutenkin paljastaa lisää tulevasta säästä.
(Kokeilin tässä tekstissä aasinsiltoja tehokeinona)
Ennustekartoilla on ollut jo tälle päivälle monin paikoin tyrkyllä aurinkoa ja helteisiä lukemia, mutta katsoessani ulos ikkunasta totuus on aivan toinen. Taivas on paksun Stratocumulus-pilven peitossa ja lämpötilat ovat esimerkiksi pääkaupunkiseudulla jääneet yli viisi astetta ennustettuja lukemia alhaisemmiksi. Tänään sentään länsi- ja lounaisrannikolla on paikoin päästy yli 25 asteen ja sää on ollut aurinkoista.
Pilviverho Etelä- ja Itä-Suomen yllä 24.7. Länsi-Suomessa selkeillä alueilla ollut paikoin jo hellettä. (kuva: http://sat24.com)
Aamulla itse kullakin meni sormi suuhun, kun piti ennustaa, kuinka tämänpäiväiselle pilviverholle käy. Repeäisikö se ennen iltapäivää? Kuinka nopeasti sää selkenisi pilviverhon liikuttua etelämmäs? Missä sää selkenee? Monelta sää selkenee? Kuinka korkealle lämpötila ehtii iltapäivällä kohota? Sääasetelma oli hyvin samanlainen kuin tiistaina, jolloin laaja pilviverho pääsi repeämään eteläisen Suomen yltä jo alkuiltapäivästä. Tänään näin ei käynyt.
Vastaavanlaisia sitkeitäkin pilvilauttoja muodostuu helposti koillisvirtauksissa, kun lämpimän ilmakerroksen alle virtaa viileää ja kosteaa ilmaa suoraan kylmältä Vienanmereltä. Muodostuu kaksi ilmakerrosta, joiden rajamaastoon syntyy helposti laaja pilvikatto. Yleensä keväisin ja syksyisin Vienanmereltä puhaltavien koillisvirtausten pilvikatot ovat hyvin sitkeitä, eikä auringonpilkahduksista ole toivoa. Kesäisin aurinko lämmittää kerrosta sen verran voimakkaasti, että pilvet alkavat haihtua iltapäivän kuluessa ja illaksi sää usein selkeneekin.
Suurinta päänvaivaa meteorologeille aiheuttavat pilvilautan koko ja ajoitus; esimerkiksi tänään aamulla oli lähes mahdoton sanoa, missä kohtaa raja tarkalleen kulkee iltapäivällä. Pilvisyydestä riippuen lämpötilassa voi olla näissä olosuhteissa lähes kymmenenkin asteen heittoja: aurinkoisessa säässä lämpötila olisi kohonnut helposti hellelukemille laajalti Etelä-Suomessa, mutta Stratocumulus-pilvikaton alla jäätiin 17…19 asteeseen. Kosteaa ja viileää ilmaa pääsi virtaamaan lämpimän kerroksen alla oletettua pidemmäs länteen, ja pilvilautta jämähti paikalleen. Tätä kirjoittaessani aurinko valtaa alaa kuitenkin pohjoisesta alkaen – esimerkiksi Pohjois-Savo ja Keski-Suomi ovat jo vapautuneet pilviverhosta, joka on matkalla pikkuhiljaa etelämmäs.
Eipä siis välttämättä uskoisi, että ilmamassa on meillä helteistä. Ehkä huomenna uskomme jo paremmin, kun pilviverho vähitellen vetäytyy idemmäs. Perjantaina viimeistään Itä-Suomessakin aurinko näyttäytyy ja lämpötilat pääsevät kohoamaan.
Menivätkö paikkakuntasi ennusteet oikein? Onko pilviverho varjostanut päivääsi vai tuliko helle sittenkin?
***
kuvan linkki: http://sat24.com/zoomloop.aspx?ir=false®ion=eu&lat=61&lon=23
Kotiuduin juuri Islannin-matkalta. Reissu oli opettavainen: arvostus Suomen ilmastoa ja
Keskikesän maalaisidylliä
kesää kohtaan kohosi kummasti. Vaikka meillä kesälämpötila joskus laskeekin 15 asteen hujakoille ja vettä tulee kuin Esterin saavista, mahtuu kesäämme yleensä myös paljon aurinkoa ja hellettäkin. Vietettyäni viisi heinäkuista vuorokautta yötäpäivää tihkusateisessa ja pilvisessä, noin 10-asteisessa Islannissa, en voi muuta kuin todeta, että Suomen kesä on paratiisi!
Heinäkuu on jo loppusuoralla, mutta tilastollisesti tällä ja ensi viikolla eletään kesän lämpimintä aikaa. Keskimääräiset ylimmät päivälämpötilat kohoavat viikoilla 31 ja 32 Etelä- ja Keski-Suomessa 21…22 asteeseen, lämpimintä on Kanta-Hämeestä Etelä-Savoon ulottuvalla vyöhykkeellä. Myös rannikkojen ja sisämaan lämpötilaerot ovat kuroutuneet umpeen alku- ja keskikesän aikana lämmenneen meren myötä. Pohjoisessakin lämpötilat kohoavat päiväsaikaan lähelle 20 astetta.
Jaakonpäivä päättää yleensä naistenviikon, ja vanhan kansan mukaan Jaakonpäivästä alkoi syyskesä. Väite on Juliaanisen kalenterin peruja 1600- ja 1700-luvuilta. Meteorologisessa mielessä olisi viisainta todeta, että Jaakon sijasta se onkin Salme, joka heittää kylmän kiven veteen (5. elokuuta), sillä keskimäärin vasta Salmenpäivän jälkeen sekä ilmakehä että vesistöt alkavat vähitellen viiletä. Järvet voivat viiletä useilla asteilla viikossa, mutta meri huomattavasti hitaammin. Täten uskallan siis kumota vanhan kansan väitteen Jaakon kylmästä kivestä.
Tosin vanhan kansan väite naistenviikon sateisuudesta ei ole täysin kumottavissa. Keskimäärin sisämaassa heinä-elokuun vaihde on sateisinta aikaa – suurimmat sadekertymät tulevat rankoista kesäkuuroista, jotka ovat tähän aikaan vuodesta yleisimmillään. Ilmakehään on varastoitunut kesän aikana paljon lämpöä ja kosteutta.
Miltä näyttää tämän vuoden Jaakonpäivän kohtalo? Entäpä Salmenpäivän?
Jo tiistaista lähtien Pohjois-Venäjältä kiertyy helteistä ilmamassaa maahamme ja aina Oulun korkeudelle saakka mittaillaan hellelukemia. Eilen oli vielä epävarmaa, kuinka hyvin pilvisyys pääsee repeilemään tänään, mutta tätä kirjoittaessani tiistaina alkuiltapäivästä on taivas jo selkeä ainakin eteläisessä Suomessa, ja pian rikotaankin hellerajoja.
Jaakko ei heitä tänäkään vuonna kylmää kiveä veteen, sillä hellesäät näyttäisivät jatkuvan aina ensi viikon alkuun saakka. Näin ollen tällä hetkellä tavanomaista viileämmät uimavedetkin pääsevät nopeasti lämpenemään, ja eiköhän jo viikonloppuna polskita monin paikoin 20-asteisissa järvivesissä. Hellesää tuo mukanaan jälleen paikalliset ukkoskuurot, joita voi esiintyä lähes päivittäin erityisesti loppuviikosta maan pohjoisosassa.
Ensi viikon alkupuolella ilmavirtaukset näyttäisivät kääntyvän lounaan kantille, jolloin sää voisi muuttua hieman epävakaisempaan suuntaan, mutta mitään merkittävää viilenemistä ei ole tiedossa ennen Salmenpäivääkään. Vielä on siis kesää jäljellä!
Christian Radich purjeet pulleina. Isot purjelaivat herättävät ajatuksia myös säästä. Kuva: Commons Wikimedia
Isot purjelaivat täällä Helsingissä (The Tall Ships Races, 17.-20.7.) saivat minut eilen illalla ajattelemaan paitsi merenkulun historiaa ja merkitystä etenkin jo varhaisen globalisaation kannalta, myös sään ja sääpalvelun merkitystä merenkululle. Sääpalvelun historia on luku sinänsä, eikä sen esittely mahdu pikku blogikirjoituksiin, mutta asiasta kiinnostuneita lukijoitani varten laitan tuonne loppuun linkkejä, joiden kautta pääsee niin halutessaan laajempaan säähistoriamaailmaan.
Aina pitää silti mainita tärkeä alkusysäys. 14.11.1854 Krimin sodan aikana Mustallamerellä haaksirikkoutui 41 ranskalaista ranskalaista alusta myrskyn vuoksi. Jälkeenpäin huomattiin, että myrsky oli kulkeutunut sinne lännestä, koko asutun Euroopan yli. Mutta järjestelmä sään seuraamiseksi puuttui, vaikka yksittäisiä mittausjaksoja paikallisista säistä jo oli, samoin observatorioita, nykyisten tutkimuslaitoksen edeltäjiä.
Esimerkiksi jo maaliskuussa 1838 Helsingin yliopiston yhteyteen perustettiin magneetinen observatorio – keisari Nikolai I:n julistuksella. Tätä samaa juurta on nykyinen kansallinen tutkimuslaitoksemme. Tärkeimmät virstanpylväät nykyaikaisen säätieteen kehittymisessä olivat kuitenkin vasta 1900-luvun maailmansodat sekä niiden vauhdittama teknologinen kehitys.
Tutkatekniikan läpimurto tapahtui vähän ennen toista maailmansotaa ja sen aikana, ja satelliittikuvia on saatu systemaattisesti 1960-luvulta lähtien. Varsinkin toisen maailmansodan aikana lennettiin paljon, mikä tuotti mittausdataa ilmakehän rakenteen selvittämiseksi ja esim. ilmakehän suihkuvirtausten löytämiseksi.
Tässä kunnostautui erityisesti Chicagon yliopistossa työskennellyt tutkijaryhmä, jonka keskeinen hahmo oli suomalainen Erik Palmén. Muistan hänet 1970/80 -lukujen vaihteesta; hän kävi vielä eläkepäivinään säännöllisesti yliopiston meteorologian laitoksella ja mm. tervehti aina kaikkia, jopa minua erikseen. Wikipedia- ja muita tiedonhakumuotoja silmällä pitäen mainitsen vielä kaksi muuta nimeä: Carl-Gustaf Rossby ja Vilhelm Bjerknes. Hyvä edustus siis pohjoismailla tässä.
Toisessa maailmansodassa myös säätietojen väärentämisestä tuli osa Pohjois-Atlantin alueen operaatioita. Ja jopa itse Normandian maihinnousun suunnittelussa säätiedoilla oli merkittävä rooli.
Tänä päivänä jo ainakin säätutka on osa jokamiehen kansalaistaitoa (tai joutuu tyytymään vähempään) ja internetin tai älypuhelinten avulla lähes kaikkien tiedonhaluisten ulottuvilla. Satelliittikuvat sen sijaan vaativat hieman enemmän tulkintaa, mutta se on arkipäivän tarpeita tyydyttävällä tasolla täysin kenen tahansa opeteltavissa.
Sääpalvelu on nykyisin myös Euroopassa, markkinataloudessa kun elämme, yhä enemmän liiketoimintaa. Myös Suomessa ollaan säädataa vapauttamassa niin, että se, joka keksii sen pohjalta sopivan innovaation, jonka tuoteistaa ja jonka varaan rakentaa kilpailukykyisen bisneksen, voi työllistää itsensä ja muita ja tietysti jopa menestyä. Foreca on esimerkki suomalaisesta yksityisestä sääpalveluyrityksestä, jonka markkina-alueena on koko maailma. Edelleen saa välillä selittää, ettemme ole laitos.
Meteorologis-tietojenkäsittelyteknisesti tärkein kehitys on tapahtunut ilmakehää kuvaavien numeeristen ilmakehämallien saralla. Niin kuin säätä seurataan jatkuvasti, myös näitä malleja ajetaan koko ajan uudestaan ja uudestaan, esim. ECMWF-mallia rutiinisääpalvelun tarpeita varten kahdesti vuorokaudessa. Monet sääpalvelutuotteet päivittyvät sitä mukaa kuin viimeisimmät laskelmat ovat käytettävissä, sen vuoksi ennuste voi jo päivän mittaan olla erilainen kuin aamulla.
Malliin kerätään joka kerta erilaiset kaikkialla samaan aikaan tehdyt säähavainnot alkuarvoiksi, minkä jälkeen se laskee ilmakehän rakenteen muutoksia aika-askeleittain tasavälisessä kolmiulotteisessa hilapisteikössä. Näistä tuloksista ovat peräisin ”Täsmäsää”-tyyppiset yhden maanpintahilapisteen pistearvoennusteet. Meteorologit sen sijaan jäsentävät kutakin säätilannetta yksittäisiä pisteitä selvästi laajemmin. Pelkät piste-ennusteet esitysmuotoineen ovat helposti omiaan hämärtämään tämän näkökulmaeron.
Jäsennettäessä ilmakehän kokonaisuuksia ja etsittäessä ja seurattaessa ilmakehän sääjärjestelmiä, niiden rakennetta ja liikettä, päästään puhumaan siitä, mitä ilmakehässä on tapahtumassa ja millaisia vaihtoehtoja esim. paikalliseksi tai alueelliseksi sääksi voidaan odottaa ja millä ennustettavuudella juuri kyseisessä tilanteessa. Tässä on sääennusteiden esitysmuodolle vielä suuria haasteita, olkoon muka kaiken pyhittävä tekniikka itsessään miten pitkällä hyvänsä.
Ylin pluumi on lämpötila 850 hehtopascalin eli millibaarin painepinnan korkeudella (vähän yli kilometrissä). Lisäämällä siihen n. 15 päsee lähelle aurinkoisen kesäpäivän päivälämpötilaa. Kuva: ECMWF jäsensivut.
Kätken tulevan sään nyt Helsingin pluumiennusteen esittämiseen (ks. edelliset kirjoitukseni). Oleellinen muutos siis on, että ilmamassa maan etelä- ja keskiosassa lämpenee merkittävästi tiistaista alkaen, jolloin siis lämmintä ilmaa virtaa idästä. Maanpintalämpötiloihin, jotka voisivat kohota viimeistään loppuviikolla lounaassa jopa helteeksi asti, ottaisin sen varauksen, että ainakin lämpenemiskehityksen alkuvaiheessa maanpinnan läheisessä ilmakerroksessa on koillisesta ilmavirtauksesta johtuen suhteellisen viileää ilmaa, joten pilvisyys voi jäädä runsaaksi, mikä alentaa päivälämpötiloja. Sateisinta on juuri lämpenemisen edellä eli maanantaina etenkin maan itäosassa, mahdollisesti myös etelässä.
Sääennusteiden osuvuutta tarkkaillaan jatkuvasti. Eri tietokonelaskelmia vertaillaan keskenään ja tulosten perusteella voidaan todeta ennusteiden yhä viime vuosinakin hiljalleen parantuneen. Sade-ennusteiden osuvuus ei kuitenkaan ole kehittynyt samassa tahdissa, vaikka niihinkin on tehty suuria fysikaalisia parannuksia. Sade-ennusteiden osuvuutta heikentää sateen suuri paikallinen vaihtelu. Erityisen suurta paikallinen vaihtelu on kuuroluonteisessa sateessa. Ikävä kyllä juuri kesän sateista suurin osa on enemmän tai vähemmän kuurotyyppisiä.
Jatkuvat rintamasateet on usein helppo ennustaa
Sateet voidaan meteorologisesti jakaa kahteen kategoriaan: Jatkuviin ja kuuroluonteisiin eli konvektiivisiin sateisiin. Jatkuvat sateet liittyvät matalapainetoimintaan, jossa säärintamiin kehittyy laajoja yhtenäisiä sadealueita. Tyypillisesti tällaiset sateet tulevat meille Atlantin suunnalta. Matalapaineiden tarkoitus on tasoittaa maapallon etelä-pohjoissuunnassa vallitsevaa lämpötilaeroa. Tällaisten matalapaineiden sadealueidenliikettä ja aikataulua pystytään nykyään ennustamaan varsin tarkasti.
Jatkuvat sateet liittyvät matalapainetoimintaan. Matalapaineiden tehtävä on tasoittaa lämpötilaeroa maapallon eri osien välillä.
Konvektiivisia sateita ei tulla koskaan ennustamaan paikallisesti oikein
Konvektiiviset sateet syntyvät eri tavalla kuin matalapaineiden rintamasateet. Siinä, missä matalapaineiden rintamasateet ovat seurausta maapallon pinnalla vallitsevista lämpötilaeroista, ovat konvektiiviset sateet enemmänkin seurausta maan pinnan ja ylemmän ilmakehän välisestä lämpötilaerosta. Tämän johdosta konvektiiviset sateet muuttavat muotoaan vuorokauden lämpötilavaihtelujen mukaan. Tällaiset sateet eivät myöskään ole yhtenäisiä vaan koostuvat erikokoisista saderyppäistä, joiden välissä on poutasäätä ja jopa auringonpaistetta. Sama ”sadealue” voi aiheuttaa kaupungin tai kylän toiselle laidalle nopean pikku tulvan, kun taas toisella puolella paikkakuntaa ei sateesta ole tietoakaan.
Kuurotyyppiset eli konvektiiviset sateet liittyvät ilmakehän pystyliikkeeseen. Voimakkaat ylöspäin nousevat virtaukset saavat aikaan kuurotyyppistä sadetta. Nousevat ilmavirtaukset ovat seurausta ilmakehän ala- ja yläosien välisestä lämpötilaerosta. Konvektion tehtävä on sekoittaa ilmakehän eri korkeuksilla vallitsevaa lämpötilaeroa. Normaalisti kuiva ilma kylmenee ylöspäin mentäessä noin 10 C/km ja kostea ilma 6 C/km. Mikäli lämpötila ilmakehässä muuttuu nopeammin, voi kauniin ilman kumpupilvistä syntyä paikallisia rankkoja ukkoskuuroja. Mihin tarkalleen kuuro syntyy, on yhtä sattumanvaraista kuin kiehuvassa kattilassa nousevan kuplan tarkka sijainti (jos oletetaan, että kattilan kupla vastaa yhtä kuuropilveä). Siinä, missä konvektio kiehuvassa kattilassa saa alkunsa kuumasta liedestä, ilmakehässä se puolestaan syntyy, kun aurinko lämmittää maanpintaa. Lämpimimpien maa-alueiden yllä lämpimämmän ilman kuplat alkavat kohota ja näille alueille syntyy yksittäiset kumpupilvet. Mikäli ala ja ylä ilmakehän välinen lämpötilaero on riittävän suuri, kumpupilvet kasvavat sadepilviksi asti. Yöllä maanpinnan kylmetessä konvektio lakkaa ja sateet kuihtuvat, mutta silloin meri on muuttunut lämpimäksi alustaksi ja voi puolestaan saada kuurosateita aikaiseksi yöaikaan.
Konvektiiviset sateet vaihtelevat voimakkaasti vuorokaudenajan mukaan
Konvektiiviset sateet syntyvät usein tyhjästä ja voimistuvat päivän aikana, kun aurinko lämmittää maanpintaa selvästi ilmaa lämpimämmäksi. Yöllä maanpinnan jäähtyessä kuurosateet puolestaan kuolevat pois. Meren yllä tilanne kehittyy juuri päinvastoin ja kuurosateita syntyy nimenomaan yöaikaan, kun merivesi on ilmaa lämpimämpää. Päivällä merelliset kuurosateet puolestaan kuolevat pois, kun ilma lämpenee meriveden lämpöiseksi. Sadan kilometrin säteellä merestä ollaankin sitten näiden kahden päinvastoin toimivan sateen vuorokausirytmin vaikutuspiirissä. Se, kumpi hallitsee enemmän, riippuu siitä, virtaako ilma maalta merelle päin vai päinvastoin.
Kuurotyyppinen sade saattaa olla lisääntymässä
Viime vuosina idänpuoleiset tuulet ovat meillä lisääntyneet ja samalla puolestaan lännenpuoleiset tuulet vähän vähentyneet. Tuntuu, että lisääntyneen itävirtauksen myötä myös konvektiivisten sateiden osuus kaikesta sateesta olisi lisääntynyt. Lämpimällä ilmalla syntyvissä kuurosateissa esiintyy usein myös ukkosta ja samalla hyvin voimakkaita paikallisia sateita. Niinpä myös sademäärien paikalliset erot tuntuvat viime vuosina lisääntyneen.
Uudistetuissa ennusteissa jatkuva ja kuuroluonteinen sade erotellaan
Vaikkei kuuroluonteista sadetta pystytäkään koskaan ennustamaan täysin oikein, olemme Forecalla alkaneet kehittää erityisesti juuri kuurotyyppisen sateen tietokonelaskelmia. Olemme moninkertaistaneet tietokonelaskelmien erotuskykyä ja nyt lopputuloksena pystymme erottelemaan kuurotyyppisen ja jatkuvan sateen tulevissa ennusteissamme. Mielestämme on arvokasta tietää koska sade on jatkuvaa, helpommin ennustettavaa ja koska sade puolestaan on epävarmaa ja siinä on suurta paikallista vaihtelua.
Ennen karkeammista sade-ennusteista ei pystynyt erottamaan yhtenäistä ja kuurotyyppistä sadetta. Uusissa laskelmissa konvektiivinen sade on nähtävissä ”paikallisina palluroina” Siellä, missä sade on palluramaista, on sade kuurotyyppistä ja siis paikalliselta osuvuudeltaan epävarmaa. Toisin sanoen ne havainnollistavat sateen paikallisuutta, mutta eivät pyrikään kertomaan, missä tarkalleen saderyppäät tai kuurojen väliset poutakaistaleet hetkellisesti esiintyvät.
Sadeanimaatiot kertovat jo sadetyypin
Uudistetuissa sade-ennusteanimaatiossamme kuurotyyppiset sateet näkyvät nyt pirstaleisina ”sadepalluroina” ja jatkuva sade näkyy täysin yhtenäisenä sadealueena. Aikaisemmin sadeanimaatioissa kuurotyyppiset ja jatkuvat sateet eivät eronneet toisistaan lainkaan. Tämä aiheutti kuurotyyppisten sateiden tilanteessa systemaattista yliennusteen tuntua, ellei kuuro osunut juuri omalle kohdalle. Konvektiivista sadetta ennustettiin usein myös liian pitkälle ajalle peräkkäin. Todellisuudessahan kuurottainen sade kestää vaan melko lyhyen ajan, vaikkakin vettä hetkessä tulee runsaasti. Aikaisemmin ennuste kuvasi siis enemmänkin aluetta, jossa kuuroja oli mahdollista tulla, eikä niinkään pyrkinyt kuvaamaan hetkellistä säätilannetta! Suurin ongelma oli, ettei kuurottaisen sateen aluetta voinut mitenkään erottaa aidosta laajasta sadealueesta.
Jatkossa jatkuva ja konvektiivinen sade on tarkoitus erottaa myös Täsmäsään meteogrammeissa, mutta siitä tarkemmin vähän myöhemmin.
Otamme mielellämme vastaan palautetta aiheesta ja lisätoiveita asian edelleen kehittämiseen.
Tämä sivusto käyttää evästeitä palvelun toimittamiseen, sosiaalisen median jakotoimintojen toteuttamiseen ja liikenteen analysointiin. Jatkamalla sivuston käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Voit myös tutustua uudistettuun tietosuojakäytäntöömme.Ok
