Author: Juha Föhr

Tämän kirjoituksen osa on olla havainnosta ennusteeksi -trilogiani tällä kertaa viimeinen osa. Pikku blogit jättävät kuvan isosta asiasta toki fragmentaariseksi, mutta tässä kai onkin tarkoitus, että lopulta samoja sään ja sääpalvelun teemoja valotetaan vähä vähältä ja aina pikkuisen eri näkökulmasta.  Näin voi kuitenkin vähitellen muodostua sellaista maailmankuvan laajennusta, joka lisää tietämystä ja tietoisuutta arkiympäristöstämme ja auttaa meitä parantamaan omaa ja toistemme elämänlaatua.

Ilmakehän sääjärjestelmien rakenteen ja liikkeen jatkuva ja mahdollisimman tarkka seuraaminen on siis koko ajan jatkuva ja monimuotoinen prosessi. Pohjana ovat säähavainnot, jotka tehdään kaikkialla samoilla kellonlyömillä ja samoin kriteerein ja jotka alunperin omia viestiyhteyksiä pitkin välitetään eteenpäin valtioiden rajoista välittämättä. Säätietojen vapaa liikkuvuus on siis ollut turvattu jo pitkään. Myöhemmillä havaintovälineillä kuten satelliiteilla ja tutkilla on tässä omat kehityskaarensa, ja samoin tietysti tietokoneilla, niiden laskentakapasiteetilla ja säätä ennustavilla ilmakehää jäljittelevillä numeerisilla malleilla.

Mutta eipä mennä nyt erittelemään näiden historiallista kehitystä, vaan siihen kokonaisuuteen ja maailmaan, jota nykyaikaisen sääpalvelun menestyksellisen käyttäjän on syytä tuntea.

Ei ole maailmassa mitään yhtä ja ainoaa pönttöä, joka esimerkiksi kerran päivässä tietyllä kellonlyömällä sylkäisisi ulos ennusteen, joka on sitten se ainoa ja virallinen ennuste ja johon pitää uskoa, kunnes huomenna tulee seuraava. Ei viiden päivän ennusteiden logiikkakaan niin mene, että ennuste tehtäisiin vain viiden päivän välein, vaikka näinkin on luultu ja lähdetty korpivaellukselle ja sitten ihmetelty, miten ennuste voikaan olla aina vain enemmän ja enemmän pielessä.

Noita pönttöjä onkin sitä vastoin monta, ja ne laskevat vähän eri tavalla asioita. Vain osa tietokonemalleista laskee koko maapallon ilmakehän rakennetta. Erikseen on esim. Euroopan aluetta tarkentamaan rakennettuja malleja, jotka ottavat reuna-arvonsa tällaisista eri globaalisista malleista. Suomenkin sääpalvelua ajatellen uusia laskelmia ilmekehän rakenteeksi niin täksi päiväksi kuin vaikka huomiseksi ja ylihuomiseksi saadaan useita kertoja päivässä. Kun aika kuluu, ilmakehäkin tietää ja aiempaa varmemmin, miten asettua, näin voisi sanoa, eli aina uudet ja uudet malliajot sisältävät aina uutta tietoa siitä, minne vaikkapa matalapaineet ovat tarkalleen menossa ja minkälainen sadealue Suomeen on seuraavaksi tulossa ja milloin.

Sääennusteita siis päivitetään jatkuvasti. Mutta se on vielä eri asia kuin se, miten mikin sääpalvelu siten lopulta päivittyy. Paperisten sanomalehtien sääsivujen tuoreus päiväytyy painoteknisistä syistä edelliselle päivälle, ja jos radiokanava on ostanut vain yhden tekstin luettavaksi aamuisin, jää tieto sään saman päivän myöhemmästä jatkokehityksestä luonnollisesti pois. Sääpalvelu tarvitsee median, jota on monenlaista. Internetin avulla päästään periaatteessa helposti nopeaan ja jatkuvaan päivitykseen, mutta sielläkin on eroja sen mukaan, miten eri palvelukokonaisuuksia on toteutettu. Tuntien heitot eri sääpalvelutuotteiden päivityksessä ovat vielä tavallisia.

Sääpalvelun loppukäyttäjän päässä herättää helposti ihmetystä, miten vaikkapa Forecan ”Täsmäsää”-tyyppinen ennuste vielä aamulla näytti täksi iltapäiväksi sadetta, ja sitten siinä onkin yhtäkkiä pelkkä auringon kuva. Tullaan nopeasti siihen tärkeään asiaan, että säätä pitäisi koettaa hallita ja olla siitä selvillä aina vähän suuremmassa mittakaavassa kuin mitä yhdestä malliajosta saatu sääsuureen ajallinen ja paikallinen pistearvo pystyy kertomaan. Sadealue esimerkiksi voi kuivua jollain alueella todella vähäisiksi paikallisiksi sateiksi, suorastaan muutamiksi tipoiksi tai hävitä kokonaan, eikä tietokonemalli välttämättä osaa tätä sadealuetta niin tarkasti. Eli jos ei sadakaan, kannattaa katsoa sadetutkan näytöltä (esim.  http://www.foreca.fi/Finland/Helsinki/veneilysaa/salamat ), mitä sateelle on todellisuudessa tapahtumassa eikä jäädä odottelemaan sitä ”luvattua” sadetta.

Tämä on siis vähän sama asia kuin ettei valistunut veneilijä jää vain tumput suorina ihmettelemän, jos hänen ympärillään ei tuulekaan niin kuin ennusteen mukaan piti, vaan hän esittää mielessään kysymyksen ”miksi” ja alkaa miettiä luonnontuntemuksensa valossa, mistä voi olla kyse (esim. säärintama on mennyt jo yli) ja mistä saisi lisätietoa. En uskalla sanoa, että meteorologille soittaminen kannattaa aina, mutta ainakin periaatteessa tietoa säästä on paljon saatavilla. Median aiheuttama pullonkaula voisi ratketa vaikka television omalla sääkanavalla, joskin siitäkin on helpointa tehdä vain pinnallinen. Medialukutaitoa sää vaatii kuitenkin jo nyt. Säätiedon maksimaalinen perillemeno on tärkeää haettaessa sitä kautta vaikkapa säästöjä kansantalouteen. Mutta myös se tietävän ihmisen elämänlaatu.

 

Kuvan linkki: http://www.celesteh.com/pics/September06/September06-Pages/Image6.html

 

 

Viime blogini oli säähavainnoista. Ilmatiede ja sitä kautta tieteellinen sään ennustaminen perustuvat sään havainnointiin ja mittauksiin. Sään ennustaminen erityisesti pohjautuu ilmakehän sääjärjestelmien rakenteen ja liikkeen mahdollisiman tarkkaan seurantaan. Jatkuvasti, aina uudestaan ja uudestaan, on siis muodostettava käsitys siitä, mikä ilmakehän rakenne kulloinkin on. Tämä voi tapahtua vain havaintoja ja mittauksia tekemällä. Ilmastotilastoja saadaan havainnoista ”suoraan”, vaikkei säätä ennustettaisiinkaan. Jonkin paikkakunnan tai alueen ilmasto eli toteutuva sää keskimäärin eri tilastollisine tunnuslukuineen ei riipu sitä, ennustetaanko tuota säätä ja millä menestyksellä.

Säähavainnot matkaavat myös alkuarvoiksi numeerisille ilmakehämalleille, joita ajetaan supertietokoneilla, laskentakapasiteetiltaan huippulaitteilla. Numeerinen malli, joka sisältää mm. ilmakehää kuvaavat liikeyhtälöt sekä mahdollisimman tarkasti vaikkapa maapallon pinnanmuodostuksen, maa-meri -jakautuman, meriveden lämpötilan ja tietysti ilmakehän alkurakenteen laskennan aloittamiseksi, tavallaan pyrkii jäljittelemään maapallomme todellista ilmakehää. Näitä malleja myös kehitetään vastaamaan entistä paremmin oikean ilmakehän käyttäytymistä. Tämä kaikki on sidoksissa säähavaintoihin ja havaintoverkkoon maailmassa.

Numeerisia ilmakehämalleja on useita, ja yksi osa meteorologin työtä on tarkastella sitä, millaisia eroja tai samankaltaisuuksia näillä kulloinkin on keskenään. Meteorologilla on parhaimmillaan kokemuksen tuoma ”analoginen säämalli” omassa päässään, ja joskus toisen mallin ratkaisu vain vaikuttaa kyseisessä tilanteessa paremmalta kuin toisen. Valinta on joka tapauksessa tehtävä. Sanallisessa ennusteessa tällaiset erot voivat johtaa esim. erilaisten ilmaisujen pyöreyteen, aivan kuten pakostikin esim. kuurotilanteissa, missä ei sinänsä voida mielekkäästi ennustaa, että Tampereella tulee sadekuuroja mutta Nokialla ei – paitsi aivan lähituntien ennusteissa. Kuvallisten ennusteiden kanssa on hankalampaa, koska sama ajateltu informaatio näyttää paljon tarkemmalta ja on omiaan johtamaan harhaankin, ellei medialukutaito tule ja pelasta.

On tärkeää huomata, että sääennustustoiminta on jatkuvaa sekä itse sään että sen ennusteiden havainnointia ja vertaamista toisiinsa. Uusista alkutilanteista lähtien säämalleja lasketaan vuorokaudessa useita. Yksi tyypillinen epätietoisten kansalaisten antama palaute onkin, että on häiritsevää, kun ennusteita päivitetään kesken päivän: aamulla on voinut varautua sateeseen, kun taas iltapäivällä katsottu ennuste näyttääkin jo ihan muuta. Tämä tietysti näyttää ja tuntuu pahimmalta silloin, kun alunperinkin on katsottu vai yhden internetsäätuoteen yhtä sääsymbolia ja tehty sitä johtopätöksiä, jotka todennäköisesti ovat olleet liian pitkälle meneviä jo heti aluksi. Kun jonkin sääparametrin yhden ennusteajon ajallista ja paikallista pistearvoa yrittää venyttää kokonaiseksi sääpalveluksi, se paukkuu ennen kuin venyy.

En usko, että olisimme sen onnellisempia, vaikka sääennusteet päivitettäisiin vain kerran vuorokaudessa. Mutta edelleen on ison lehmän mentävä aukko sen välissä, mitä säästä toisaalla tiedetään ja mitä toisaalla säästä olisi hyvä tietää. Uudet sääpalvelutuotteet eivät välttämättä tuo parannusta sinne, missä säästä pitäisi tietää mahdollisimman paljon toiminnan taloudellisuuden tai turvallisuuden vuoksi, vaan tämän kustannuksella on painottunut sään ennustamisen viihdearvo. Se, että etenkin mediamaailma on näennäisesti jo täynnä säätä, vieläpä ilmaiseksi, ei kuitenkaan välttämättä vielä lainkaan tarkoita, että nytpä kaikki saavat jo omaan tarpeeseensa kaikkein parhaan mahdollisen sääpalvelun. Kannattaa olla yhteydessä sääpalvelun tuottajiin tai ainakin soittaa meteorologille sääongelman sattuessa kohdalle.

Enustaminen – sää ei ole poikkeus – tuottaa aina suuntaa antavaa tietoa. Varsinkin säässä on se erityispiirre, että kun aika kuluu, aina joku osa ilmakehässä loksahtaa uuteen asentoonsa, jolloin on taas uutta tietoa arvioida tulevaa. Tarkkaan ottaen ennusteen raju vaihtelukin voi olla tietoa: perättäiset tietokonemalliajot antavat toisistaan poikkeavan ratkaisun, koska ilmakehä ei tavallaan vielä itsekään tiedä, mihin suuntaan lopulta kallistua. Loppupeleissä sadetutka (tai salamatutka) näyttä, missä satavat (tai jopa ukkostavat) pilvet seilaavat. Tutka on havaitsemista ja mittaamista, ei ennustamista. On eri asia, jos sadetutkan havaintoaimaation loppuun on lisätty ennusteosaa.

 

Kuvan linkki: http://www.google.de/imgres?start=8&num=10&hl=de&as_st=y&biw=1048&bih=575&tbs=sur:fc&tbm=isch&tbnid=u6NrhNYsXVVaXM:&imgrefurl=http://www.public-domain-image.com/space-public-domain-images-pictures/weather-satellite.jpg.html&docid=0YMO8Z9gNBh1CM&imgurl=http://www.public-domain-image.com/cache/space-public-domain-images-pictures/weather-satellite_w553_h725.jpg&w=553&h=725&ei=cxUuUNzTHtHtsga0-YFQ&zoom=1&iact=hc&vpx=811&vpy=205&dur=1393&hovh=257&hovw=196&tx=118&ty=145&sig=109119823667771423385&page=2&tbnh=133&tbnw=122&ndsp=20&ved=1t:429,r:9,s:8,i:34

 

Edellisessä pikku nettikirjoituksessani raaputin pintaa sään tilastoinnilta halutessani ilmaista jotain ennätyksistä, siis niistä, joita säässä on tehty ja niistä, joita halutaan joka käänteessä nähdä, vaikka oltaisiin kaukana varsinaisista ennätyksistä. Mutta jotta säästä saadaan tilastoja ja jotta tiedetään, millainen keskimääräisilmasto ääriarvoineen jollakin paikalla valitsee, on tällä paikalla mitattava monia asioita säännöllisesti. Havaintoasemien paikat tulee valita niin, että ne edustavat mahdollisimman laajasti ympäristöään, mutta toisaalta voidaan toki olla erikseen kiinnostuneita erityisen hallanarkojen peltojen tai liukkaiden tienkohtien lämpöoloista. Sään mittausasemia on siis vähän joka lähtöön Ilmatieteen laitoksen ”virallisten” havaintoasemien lisäksi. Näistä varmasti suurin yksittäinen ryhmä ovat ns. tiesääasemat. Toisaalta lentosääasematkin ovat tässä tärkeä oma lukunsa. Tämä pikku blogi ei pysty olemaan tyhjentävä esitys kaikesta sähavaintotoiminnasta, mutta yritän esittää tärkeimpiä säähavaintotoiminnan perusperiaatteita ja sanoisinko yleissivistyksen näkökulmasta.

Systemaattisen säähavaintotoiminan alkusysäykseksi lasketaan yleensä Ranskan laivaston tuhoutuminen myrskyssä Mustalla merellä Krimin sodassa 1800-luvun puolivälissä. Jälkeenpäin havaittiin, että sama myrsky oli liikkunut ensin koko Euroopan yli itään, eli periaatteessa laivastoa olisi voitu varoittaa. Sittemmin erilaisia säähavaintoasemia ja niiden vaatimia tiedonkulkuverkostoja on rakennettu lähes pilvin pimein – mutta esim. vain sinne, missä on ollut asutusta tai minne ylipäätään on päästy sijoittamaan mittareita ja lukemaan niitä säännöllisesti. Automaation myötä on päästy automatisoimaan myös säähavaintotoimintaa. Yksi automaattisten säasemien ja mittalaitteiden kehittämisen ja rakentamisen pioneeri on suomalainen Vaisala Oy. Suurimmat aukot havaintoverkostossa ovat edelleen asumattomat ja alikehittyneet alueet alueet maailmassa: valtameret ja meret yleensä peittävät suurimman osan maapallon pinnasta.

Teknologian kehityksen myötä säähavaintoasemia on monenlaisia. Perinteisillä maanpinnalla sijaitsevilla synop-asemilla sähavainnot tehdään eli mm. tietyt mittarit luetaan ja tiedot lähetetään eteenpäin kolmen tunnin välein, tiettyinä kellonlyömillä kaikialla samaan aikaan. Näin saadaan keskenään vertailukelpoista tietoa ja esim. ilmanpaineen hetkellisiä jakautumakenttiä. On tärkeää, että esim. lämpötila mitataan myös samalla tavalla ja samalta korkeudelta maanpinnasta. Siitä valkoiset mehiläispönttöjä muistutavat kojut mittareiden ympärilla 2 metrin korkeudella. Maanpintaolot eivät  kuitenkaan vielä riitä; sään temmellyksellehän on varattu koko troposfäri. Lämpötilan, kosteuden ja tuulen pystyjakauman selvittämiseksi tietty asemaverkko, edellistä jo huomattavasti harvempi, koostuu asemista, jotkä lähettävät mittalaitteita kohoamaan kaasupallon mukana korkeuksin. Tässä ovat kyseessä radioluotaukset.

1960-luvulta lähtien saataville tulivat sääsatelliittien kuvat, jotka varsinkin valtamerialueilta antoivat tietoa, jota ei muuten olisi saatu. Tänä päivänä käytössä ovat GOES-satelliitit, jotka pysyttelevät akselinsa ympäri pyörivän maapallon suhteen paikallaan eli ovat ns. geostationäärisiä. Meidän eniten hyödyntämämme satelliitti sijaitsee n. 36 000 km sen kohdan yläpuolella, missä Greenwichin nollameridiaani ja päiväntasaaja leikkaavat toisensa. Toinen hyvä ryhmä ovat amerikkalaiset NOAA-satelliitit, jotka puolestaan kiertävät napojen kautta lentokorkeudella, joka on ainoastaan siinä 800-900 km. Näiden datasta ei saa samanlaisia kuvasarja-animaatiota kuin GOES-satelliittien, koska NOAA-satellittien radat sattuvat epäsäännöllisesti niin, että hyödyllinen kuva jostain alueeesta voidaan vastaanottaa. Kuvien erottelutarkkuus eli resoluutio sitä vastoin on ihan eri luokkaa. Auringon paistaessa sopivasti mm. Suomen itäraja näkyy erilaisen metsänhoitotilanteen vuoksi.

Tutkimustyö satelliittitiedon maksimaaliseksi hyödyntämiseksi esim. numeerisissa ilmakehämalleissa jatkuu edelleen, mutta viimeisimpänä tällaisista suurista edistysaskeleista lienee mainitava tutkan käyttäminen sopivan aallonpituuksisena systemaattisten säähavaintojen tekemiseen. Tutka lähettää radioaaltoja, joiden takaisinsironta ilmakehän pilvi- ja sadepisaroista saadaan mitattua. Suuren yleisönkin uusin sään seuraamisen tapa ovat nämä internettiin ja miksei vaikka TV-ruduille jalostetut sadetutkakuvat laitettuna peräkkäin animaatioksi. Tässä yhteydessä tulee mainituksi itse asiassa tutkaakin uudempi sään mittausjärjestelmä: salamanpaikannuslaitteiden verkosto. Kehittyneimpiin sadetutkakuviin on lisätty saman kyseisen kellonajan maan ja pilven välillä iskeneet salamat. Tällä tavoin nähdään, mitkä satavat pilvet myös ukkostavat. Foreca.fi-sivulla, siis samalla kuin mistä tähän blogiinkin pääsee, on tällainen sääpalvelutuote otsikolla Salamatutka.

Sääpalvelua käytettäessä on ensiarvisen tärkeä mieltää se ero, mkä on havaitulla/mitatulla faktalla ja ennusteella, joka on lähtökohtaisesti aina suuntaa antava.

Oheistan linkin Suomen säähavaintoasemiin Ilmatieteen laitoksen osalta. Erikseen ovat toistaiseksi niin tiesää-, kuin lentosääasematkin.

http://ilmatieteenlaitos.fi/havaintoasemat

Kuvan linkki: http://www.google.de/imgres?num=10&hl=de&as_st=y&biw=1280&bih=575&tbs=sur:fc&tbm=isch&tbnid=puK8FcC8iKdT7M:&imgrefurl=http://nopsa.hiit.fi/pmg/viewer/photo.php%3Fid%3D2725199&docid=Z7nzplKBKsntVM&itg=1&imgurl=http://nopsa.hiit.fi/pmg/viewer/images/photo_5682778986_f2daafe42a_t.jpg&w=357&h=500&ei=BEQmUL3bIqTl4QS_6YGgBg&zoom=1&iact=rc&dur=401&sig=109119823667771423385&sqi=2&page=1&tbnh=164&tbnw=118&start=0&ndsp=8&ved=1t:429,r:3,s:0,i:89&tx=54&ty=114

 

 

 

Ehkä meneillään olevat kesäolympialaiset Lontoossa ovat innoittaneet minua miettimään ennätysten luonnetta säässä. Urheilukilpailuissa tehdään ennätyksiä – määrämuotoisissa kisoissa ja urheilulajeissa. On etukäteen päätetty, mistä kisataan. Jos sadan metrin juoksusta, pitää juosta koko sata metriä. Ei riitä, että juoksee tuon sadan metrin kuluessa vaikka 50 metriä nopeammin kuin kukaan ikinä. Aika otetaan vasta sadan metrin kohdalla, ja sitten joko tuli ennätys tai ei. Joku aina voittaa, muttei tätä tulosta nimitetä kyseisen kilpajuoksutapahtuman ennätykseksi, vaan tuo joku vain voitti tällä kertaa tämän juoksun. Päivänkään kuluessa ei käsittääkseni lasketa, kuka oli paras tai nopein, jotta voitaisiin puhua tuon päivän ennätyksestä. Ei, ennätykset ovat erikseen ja ihan omissa rekistereissään.

Säänkin ennätykset on rekisteröity, mutta sään tapauksessa ennätys-käsite saa turhan kirjavan ja sitä kautta merkitystään menettävän sisällön. Kun säästä tehdään tilastoa, joudutaan ilmaston ja ilmastotieteen (klimatologian) käsitemaailmaan ja tutkimusmenetelmiin. Kuten urheilussakaan, säässä ei siis oikeasti voi ajatella tehtävän ennätyksiä miten vain tai ollaan pian syvällä suossa.

Tämä realisoitui esim.  mitatuissa sademäärissä heinäkuussa, kun kuukautta oli kulunut muistaakseni vasta kymmenkunta päivää. Isojoella oli jo siihen asti kertynyt mahtava yli 200 millimetrin sademäärä. Ennätysmielessä kiinnostavat kuitenkin suurin vuorokausi-, kuukausi- ja vaikkapa vuosisademäärä. Esim. 8 tai 10 päivän aikana kertynyt sademäärä ei siis kuulu kilpailtaviin lajeihin. Sen sijaan: tämän vuoden heinäkuussa yksittäisistä havaintoasemista eniten satoi Karvialla, kuukauden aikana 243 mm. Samalla paikalla mitattiin myös kyseisen kuukauden suurin vuorokautinen sademäärä: 8.7. tuli vettä 96 mm.

”Kaikkien aikojen”, siis säännöllisesti mitatun ajanjakson, Ilmatieteen laitoksen vastuulla oleva ”kuukausisateiden Suomen ennätykset” -ennätysrekisteri kertoo heinäkuussa 1934 mitatun Laukaalla koko kyseisen kuukauden aikana kertyneeksi sademääräksi 302 mm. Se on säätilastollisessa mielessä ennätys, vaikkei sekään kerro mitään siitä, kuinka paljon Suomessa saattoi sataa heinäkuussa vaikka satoja vuosia sitten, jolloin näitä asioita ei ainakaan säännöllisesti mitattu. Edelleen pitää muistaa, että säätilastot tehdään vain havaintoasemien mitatuista arvoista.

Ei siis ole pois suljettua, etteikö vaikka naapuripitäjässä tai vaikka vain vähän matkan päässä sademittarista olisi satanut vielä enemmän. Itse asiassa lienee jopa todennäköistä, että näin on käynyt, koska havaintoasemaverkosto on sittenkin harva. Toinen ennätys: suurin heinäkuuhun sattunut vuorokausisademäärä oli Espoon Lahnuksessa 21.7.1944, 198 mm. Tämä ennätys ei kata vain heinäkuita, vaan se on ylipäätään suurin Suomessa mitattu yhden vuorokauden aikana kertynyt sademäärä.

Sitten sananen ennätys-sanan ”epäilyttävämmästä” käytöstä (tiedän, ettei yleiskielen normeja vastaan ole taistelemista, mutta mennään nyt edes vähän tuulimyllyjä vastaan à la Sancho Panza): ”(Tämän) kesän (tähänastinen) lämpöennätys on 31,0 astetta ja se mitattiin Lieksan Lampelassa 30.7”. Ilmaisun voisi korvata monellakin tavalla, esim: ”Lämpimintä oli…” jne. Erityisesti keväisin, jolloin sää luonnollisesti pikku hiljaa lämpenee, tällainen ”tähänastisten lämpöennätysten” metsästys ja uutisointi vievät ajatuksia jopa kokonaan toisaalle kuin mikä ennätysten maailma oikeasti on. Sama koskee ”talven pakkasennätyksiä”.

Sää- ja  ilmastokisassa on oikeasti selvät lajit, kuten vaikka vuorokausi-, kuukausi-, vuosi- ja ”kaikkien aikojen” keski- ja ääriarvot.

Sade-ennätyksiä: http://ilmatieteenlaitos.fi/sade-ennatyksia

 

Kuvan linkki: http://de.fotopedia.com/items/flickr-253527065

Vihdoin helteisen kuuma viikonloppu Helsingissä, ja heti menee tämä blogikirjoittelu sunnuntaille. No, perjantai tai sunnuntai, samaa viikonloppua se kaikki vielä on. 27 astetta tuolla ulkona tuntuu ajoittain tukalalta. Se tukaluus on sitä, että kun ilma on samalla riittävän kosteaa, hiki ei haihdu iholta yhtä tehokkaasti kuin jos ilma olisi kuivempaa. Tuulenhenkäykset helpottavat, samoin jo ihan vain varjossa oleminen. Voi olla, että ilmastonmuutoksen myötä kasvaa läpitalon huoneistojen kysyntä; ne kun saa myös helteellä oikeasti tuuletettua ilman sen kummempia vempeleitä tai vippaskonsteja. Kannattaa muistaa, että monet tavaratalot ovat nykyään tehokkaasti ilmastoituja, joten voi vaikka olla tekevinään ostoksia tai ainakin hintavertailuja ja samalla viilentää itseään. Paitsi jos ne hinnat kuumentavat, mutta ehkä sentään vain tunteita. Edistykselliset lähijunat, ratikat ja bussit ovat ilmastoituja, muttei voi olla varma, osuuko se edistyksellinen versio kohdalle vai ei.

Helteet ovat jo tuoneet myös ukkosia. Viime yönä myös Helsingin taivas oli aika ajoin yhtä ilotulitusta, vaikkei ukkonen aivan päälle tullutkaan. Öiset salamaniskut leimuavat kauas. Välähdykset ilman jyrinää ovat elosalamointia tai kalevantulia, ihan kuinka vain. Ruotsin vuoro oli eilen saada varsinainen vesikaaos: joitain kuvia löytyy vaikkapa Göteborgspostenin sivuilta. Lounaasta lähestyy pilvimassaa, joka sisältää voimakkaita paikallisia sateita ukkosineen. Yöllisiä ilotulituksia on siis jälleen odotettavissa, ja lämpimässä yössä!

Kaikkein helteisin ilma, päivälämpötiloiltaan siinä 27…30, on huomenna maanantaina enää idässä, kun taas lännessä päästään enää nippa napa 25 asteeseen. Helteen pohjoisraja on Pohjois-Pohjanmaalla. Helteet purkautuvat ukkosiin. Tiistaina varsinaista hellettä (25 astetta tai yli) saa jo hakea, mutta ehkä jossain kaakon suunnalla sitä vielä on. Tosin mitään viileää sää ei toki ole: päivälämpötila on yleisesti 22…24 astetta, näin Etelä-Lappia myöten. Lännessä lämpötila on paikoin vähän alempi, sateisessa Pohjois-Lapissa selvästi alempi. Keskiviikkona sateet alentavat lännen päivälämpötilan lähelle 15 astetta, idässä ja pohjoisessa ollaan 20 asteen kahta puolen. Sitä seuraavat kuurosateet leviävät Suomeen perjantaina.

Kesä siis jatkuu ihan kunnon kesänä, vaikka varsinaiset helteet menevätkin. Ja kuka tietää, vaikka amerikkalainen globaalinen ilmakehämalli osoittautuisi paremmaksi: se tuo helteisen lämpimän ilmamassan takaisin jo alkavan viikon loppupuolella. Se voi siis olla aika pienestä kiinni. Joka tapauksessa kesän kolmas kuukausi, elokuu, on kohta vasta alkamassa. Pimenevistä illoista huolimatta aurinko on päivisin vielä niin korkealla, että hellettäkin on helposti, kunhan tänne vain virtaa tarpeeksi peruslämmintä ilmaa. Ilmavirtausten kääntymisestä ihan erikseen kylmälle kantille ei ole toistaiseksi viitteitä.

Lopuksi luonto- ja talousvinkki tervejalkaisille: mars metsään. Valtaosa marjoista ja sienistä mätänee tänäkin vuonna metsiin. Kyse on ihan oikeasta luonnon ”super foodista”, niin ikään täyttyvät lähiruoan kriteerit. Sopivat säät ovat suoneet kunnon sadon.

Kuvan linkki: http://nopsa.hiit.fi/pmg/viewer/photo.php?id=1988139

 

Alkavalla viikolla Luoteis-Eurooppa lakkaa joksikin aikaa olemasta matalapainepesä, mitä nyt Norjan merelle jää siitä rippeet. Brittein saarten, Tanskan ja Liettuan tasalle muodostuu kapeahko korkeapaineiden vyöhyke. Suomessa käy niin, että lounainen ilmavirtaus voimistuu. Tämä on vielä tylsänkuuloinen asia, mutta kun siihen lisätään tieto, että ilmamassan Suomessa lasketaan alkuviikon kuluessa lämpiävän suunnilleen viidellä asteella,  alkaa valjeta: sittenkin kesää vielä!

Muutoksen päivä on etenkin maanantai, jolloin lämpeneminen näkyy lähinnä pilvisyytenä ja yleistyvinä sateina. Maan etelä- ja keskiosassa voipi ukkonenkin tässä yhteydessä paukutella, se kuuluu usein kesäsateisiin. Sateiden jälkeen kannattaa tuoksutella luontoa ja varsinkin metsää, jos sellainen on lähellä. Koko maata ajatellen lämpimintä on tiistaina ja keskiviikkona: loppuviikolla sää muuttuu Lapissa jo vähän viileämmäksi. Näiden päivien iltapäivälämpötilat kohoavat Lapissakin paikoin 20 asteeseen, ja etelässä on helposti jopa sitä kuuluisaa hellettä, kunhan pilvisyyttä on tarpeeksi vähän. Pilvisyyttäkin nimittäin on, sillä lounaisessa ilmavirtauksessa liikkuu pienehköjä kuurosadealueita. Täydellisestä poudasta ei siis laajoja alueita silmällä pitäen ole kyse. Helteen mahdollisuus säilyy etelässä loppuviikolle.

Ensi lauantaista alkaen Suomen säässä näyttäisikin sitten tapahtuvan vaikka mitä, joskin kylmeneminen on laskuista pois.  Ensin Suomessa vaikuttaisi lounaasta saapuva ja ensi sunnuntaiksi jo Pohjois-Suomeen kaartava matalapaine, minkä jälkeen seuraava matalapaine liikkuisi Suomen länsipuolitse pohjoiseen niin, että Suomessa vaikuttaisi jo lauantaista lähtien, mutta sittemmin aina vain kuumempi ilmamassa. Lisääkin matalapaineita olisi odotettavissa nimenomaan etelästä, jolloin ne liikkuisivat idän ja kaakon hyvin lämpimän ilmamassan rajalla. Kun tällaisen suursäätilan näkee sääkartoilla tähän aikaan vuodesta, ei voi välttyä ajatukselta, että kuinkahan paljon metsää tänä kesänä kaatuu. Mutta toistaiseksi kyse on vain tietokonemallin laskelmasta, joten vielä on monta mahdollisuutta käydä toisinkin.

 

 

Kuvan linkki: http://www.flickr.com/photos/torek/2467519466/