Perustimme viime toukokuussa Forecalle Instagram-tilin* [@forecaweather), johon ryhdyimme keräämään valokuvia säästä ja säähän liittyvistä asioista. Kun Markus viimeisimmässä blogikirjoituksessaan analysoi viime vuoden sääilmiöitä, niin minä puolestani selailin Forecan Instagram-kuvia.
Ajatukseni siirtyivät kesään, syksyyn ja alkutalveen. Harmaana, sateisena tammikuun päivänä on mukava muistella, millaisessa säässä viime vuotta vietettiin. Kuva-analyysini viime vuoden säästä ei ole tieteellinen. Pikemminkin voisin kuvailla metodiani tunteelliseksi.
Alkukesä oli yllättävän lämmin. Jo kesäkuun alkupuolella lapset leikkivät vesileikkejä.
Kesällä oli myös paljon pilviä, niin pouta- kuin ukkospilviäkin.
Olimme etukäteen sopineet, että kaikki kuvat eivät saa olla pilvistä, mutta minkäs meteorologi pilvilleen voi.
Pilvet kun ovat meteorologiassa niin kovin tärkeitä.
Kesää vietettiin maalla, merellä ja ilmassa. Ulkona vietettiin aikaa ystävien tai perheen parissa, kotimaassa ja ulkomailla.
Aurinko nousi ja laski usein.
Syksykin oli leuto, ja lunta on saatu odottaa Etelä-Suomessa pitkään. Alkutalvi ja tammikuu ovat olleet harmaita. Tuntuu, kuin olisimme pilvessä aivan koko ajan. Ainoat lumet täällä Helsingissä löytyvät kauppojen ikkunoista.
Mutta nyt, ehkä jo tulevana viikonloppuna, lunta saattaa tulla myös Etelä-Suomeen ihan rannikolle asti. Kylmää ainakin pitäisi olla.
Kaikki tämän blogikirjoituksen kuvat ovat nähtävissä myös Forecan Instagram-tilillä. Forecan Instagram-tiliä voi seurata osoitteessa: @forecaweather
*Instagram on maksuton kuvien ja videoiden jakamissovellus, jota voi käyttää Apple iOS- , Android- ja Windows-laitteissa. Käyttäjät voivat ladata kuvia tai videoita palveluun ja jakaa niitä. Käyttäjät voivat myös katsoa seuraamiensa Instagram-tilien jakamia julkaisuja, kommentoida niitä ja tykätä niistä.
Lauha sää on Suomessakin johtanut talvitulviin, joskaan ei ainakaan tänä vuonna yhtä pahoihin kuin Reinillä vuoden 2011 tammikuussa. Kuva: A. Savin / Wikimedia Commons.
Vuosi alkoi lauhana, kuten sen oli määräkin. Säätä siis osattiin jälleen ennustaa, vaikka edelleen on ihmisiä, joiden mielestä sääennusteet ovat aina pielessä. Noh, siellä kengän kivenä taitaa olla ihan muuta kuin sää ja sääennusteet. Ilmatieteen ihmiset ovat, ainakin useimmat, näin uskon, aika huonoja ammattiauttajia noihin mielialajuttuihin. Vaikka sää vaikuttaa monen mielialaan, se näyttää selvältä. Vaan tämä riippuvuuspa ei ole mitenkään yksinkertainen. Myös kalenterivuoden vaihtuminen, uuden alku, voisi olla samankaltainen ihmiseen vaikuttava asia.
Länsimaiseksi tyypittyvässä ajattelussa aika on helposti kuin suora viiva, jana: kaikella on alku ja loppu. Tässä kohtaa uusivuosi haastaa meidät: aika onkin pakko myöntää sykliseksi, jos se jaotellaan vuosiin niin kuin nyt tehdään. Vanhan loppu onkin samalla uuden alku. Jotain ollaan jättämässä taakse, ja toiveet kohdistuvat tulevaan. Tämän sanelee meille planeettamme vuoden kierto, joka on selvin täällä pohjoisessa voimakkaine vuodenaikaisvaihteluineen. Talvesta on takana vasta kolmannes, kaksi mokomaa kolmannesta on vielä näkemättä. Alkutalvi on pysytellyt hyvinkin lauhana, ja suuressa osassa maata on eletty ilman lunta.
Talvi ehtii vielä hyvinkin näyttää tapansa. Mutta ennen kuin voi sataa lunta, pitää olla ainakin riittävän kylmää. Tässä ei lasketa pelkkää maanpinnan läheisen ilmakerroksen lämpötilaa, vaan tuolla yläilmoissahan se sade syntyy, ainoastaan tihkusade täällä alhaalla sumupilvessä. Vielä tämä loppiaisviikonvaihde ollaan kutakuinkin lauhassa talvisäässä, sitten sää alkaa kylmetä.
Keskiviikoksi etenkin Keski-Lappi saa jo aiempaa kipakampia pakkasia, torstain kuluessa pohjoisen kylmeneminen tuntuu pakkasasteina myös jo maan keskivaiheilla, missä lämpötilan nollaraja sitä ennen loikkii vähän miten sattuu. Perjantai tuo pakkasen myös etelän iloksi, tosin näin sanon sen vain saadakseni etuvokaalialkuiset sanat kivasti peräkkäin. En minä siitä pakkasesta tykkää, eikä ironia tahallaan valittuna tyylilajina aina välity kaikille. On huomattu.
Pakkasten lisäksi tarvitsemme sitten vielä sopivasti asettuvia sadealueita. Ensi viikonlopun kuluessa sopivia sateita tuleekin tyrkylle: matalapaineiden lasketaan liikkuvan maamme eteläpuolitse itään. Tällainen säätila yhdistettynä selvään pakkasilmaan Suomessa nostaa lumisateen todennäköisyyttä nimenomaan etelässä ja vieläpä etelärannikolla selvästi. Voidaan siis sanoa, että sen ”oikean” talven merkkejä on ilmassa. Nyt ei kun jännittäjät vain seuraamaan sääpalvelua. Monia nykyajan sääpalveluita päivitetään useammin kuin kerran päivässä. Huomiota kannattaa kiinnittää siihen, paljonko ennusteen ajallinen loppupää heiluu ennusteesta toiseen. Mitä heiluvampaa on, sitä epävarmempi itse ilmakehäkin voi vielä omasta käyttäytymisestään olla.
Kuvan linkki: http://commons.wikimedia.org/wiki/File:Rheinhochwasser_Januar_2011_-_LEV_Flusspromenade_Rheindorf.jpg
Tämä kuva ei ole Suomesta, mutta merkki voisi olla vaikka varoitus liiasta juhlimisesta väärässä säässä. Kuva: Michael Pereckas / Wikimedia Commons
Joulusta jo päästiin, tosin minulla se meni enimmäkseen töissä eli sangen rattoisasti. Vaan vielä riittää ainakin pyhiä ja niiden aattoja, sattuuhan vielä uusivuosi keskelle viikkoa ja loppiainen maanantaille. Joulunaika jatkuu. Uudenvuodenaaton tinanvalanta ja muut taiat vasta odottavat. Uudenvuodenpäivän aamurusko tietää pyryistä talvea. Ja ”jos loppiaisena sataa lunta niin paljon, että hiiren jäljet peittyvät, niin sinä vuonna ei tule lumesta puutetta” (Jämsä). Joulurauha päättyy oikeastaan vasta Nuutin päivänä, joka tosin on vuodesta 1708 ollut meidän almanakassamme 13. tammikuuta aiemman 7.1. asemesta.
Kansanperinne myös vanhoine sääenteineen voi täyteläistää viivoja, joilla piirrämme tiettyä ajankuvaa ympärillemme ja mieleemme. Saamme ajallista ulottuvuutta irrottamaan itsemme liian vahvoista siteistä tähän hetkeen ja vaikka työkiireisiin. Jokaisesta vuoden päivästä ja viikosta tulee moniulotteisempi. Ilmakehä esimerkiksi tekee juuri niin kuin tekee, ja sään seuraamiseksi ja ennustamiseksi on toki oma viritteistönsä itseään toistavine elementteineen ja puhuvine päineen. Variksenpelättimiä. Minäkin olin kerran sellainen. Nyt olen varis. Variksen raakunta aamuisin tietää huonoa ilmaa.
Kun on näin lauhaa, voi sää enää muuttua käytännössä vain yhteen suuntaan. Tai ainakin jokainen yhtä lauhana jatkuva päivä tekee tilanteesta aina vain poikkeuksellisemman. Eniten luonnossa tapahtuu lämpötilan laskiessa pakkaselle. Ei esim. helleraja aiheuta yhtään mitään, kunhan vain tuijotetaan lämpömittareita hullunkiilto silmissä. Celsiusasteikon nollaraja puolestaan on jo niin määritelty, että siinä lämpötilassa puhdas vesi jääty tai sulaa. Seuraukset esim. maanteillä voivat olla jopa dramaattisia. Tässä mielessä sää muuttuu maan pohjoisosassa jo ennen vuodenvaihdetta: pakkastalviseksi, pois suojasäästä.
Uudenvuoden yönä pienehkön matalapaineen lasketaan kulkevan Pohjois-Pohjanmaan yli itään. Viimeistään sen jälkipuolella myös maan keski- ja itäosassa alkaa olla nollakeliä tai heikkoa pakkasta. Lounaassa kaikkein lauhin sinnittelee pisimpään, ja lounaisarannikolla voi olla suojaa vielä ties kuinka pitkään. Ei kuitenkaan enää useita lämpöasteita. tällä säällä on varaa muuttua kylmemmäksi, eikä se silti vielä siitä varsinaisesti kylmäksi muutu, jos kylmällä tarkoitetaan tilastollisesti kylmää eikä sitä, että talven tilastonormaali on itsessään monen mielestä kylmää säätä. Talvihan on tietyssä mielessä aina kylmä.
Sään pienikin kuivahtaminen sillä seurauksella, että pilvipeite helposti ohenee ellei peräti rakoile, selkeistä päivistä puhumattakaan, johtaa helposti paljon isompaan muutokseen tienpinnalla, joka pakkaselle mennessään jäädyttää pinnallaan olevan mahdollisen kosteuden. Tai kun pakkastienpinnalle virtaa lauhaa ja usein kosteampaa ilmaa, liukkautta tuo puolestaan kuura. Suolattujen pääteiden ja muiden tieosuuksien, myös jalankulun alueiden, välillä voi olla iso ero. Pääteitä koskeva kelitiedottaminen painottuu usein pääteihin. Liukkaus tullee vähitellen myös etelän vieraaksi.
Kuvan linkki: http://commons.wikimedia.org/wiki/File:Slippery_when_wet_icon.jpg
Me käymme lauhan joulun viettohon. Kuva: Lucas Maystre / flickr.
Lauhaa säätä ei tällä kertaa ole vain jouluna, vaan se on tällä tietoa pysymässä meillä vielä uudenvuoden yli. Lunta kaipaa jouluksi moni, mutta nyt sitä on haettava – ainakin hiihtämistä ajatellen, jolloin kaikkia rippeitä ei lumipeitteeksi kannata laskea – Pohjois-Karjalasta, Kainuusta, pohjoisimmalta Pohjanmaalta ja Lapista. Pohjanmaalla Suomenselän alueella lunta näyttäisi olevan ainakin yhdellä havaintopaikalla kymmenisen senttiä, mutta se voi olla aika paikallinen tieto.
Etelän asukkina, suorastaan etelärannikon, en tässä lumikysymyksessä ajattele oikeastaan joulua erikseen, vaan enemmänkin koko mahdollista vuotuista lumipeiteaikaa. Mitä pidemmälle talveen päästään näin, sitä lyhyempi mahdollisesta lumitalvesta tulee. Koska lunta saisi mielestäni olla mielellään ei yhtään, otan tällaisen ainakin edes alkutalven vastaan pelkällä ilolla. Maan jäättömyydessä ja märkyydessä on tietysti myös pikku haittapuolensa: puut kaatuvat tuulessa pakkastalvea herkemmin.
Ovatkohan tähänastiset metsätuhot päätyneet komeiksi latvakuusiksi kuusenmyyjille ja sitä kautta ”pirtteihin pienoisihin”, kuten Topeliuksen runon ”Sylvias hälsning från Sicilien” (1853) Martti Korpilahden suomennos vuodelta 1918 tietää kertoa (lähteenä tässä Wikipedia). Alun perin ei toki mistään kuusista ole kyse: ”Och ljusen de brinna på rågade bord, och barnen i väntan stå”. Kantaa ei siis oteta myöskään itse asumuksen kokoon tai tyyppiin. Suomennos lienee savupirttien kansaa varten. No, kaunista joulun maailmaa yhtä kaikki. On tuo Sylvian joululaulu aina ollut minunkin suosikkejani. Ja nyt sain siihen aasinsillan, kuten varmaan huomasitte, myrskytuhoista.
Tässä maailmassa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Sama koskee ilmakehäämme. Ja meitä. Asiaa voi peilata myös maailmankatsomuksen omaisesti. Oleellista on, mitä otetaan kulloinkin tarkastelun tai havainnoinnin keskiöön. Matemaatikot laittavat johonkin nollapisteen, origon, ja siitä lähtemään, kun rakennelmaa katsotaan sopivasti, vaaka- ja pystyakselin. Kun kaksi ulottuvuutta ei riitä, kolmas on tässä mielen kuvassa syvyys. Sitten voi miettiä, onko vielä seuraavia ulottuvuuksia ja jos, niin mitä ne ovat.
Nyt kristinuskon maailman keskiössä joulu, Kristuksen syntymäjuhla. Sen vietto toki laajenee omassa kaupallisessa muodossaan myös maallistuneille, vieläpä uskonnottomille asti. Toisille joulu on ovi lapsuuteen, omaan tai nyt lapsuusvaihettaan elävään sukupolveen, toisille taas ennen kaikkea rauhoittumista, ja onpa niitäkin, jotka koko juhlaa tuskin sietävät. Sää on aina osa etenkin isoja juhla-aikoja, ja nytkin, jouluaattona, vesi aika ravakasti ropisee ikkunaan.
Maa on niin kaunis,…
Kuvan linkki: http://www.flickr.com/photos/lucasmaystre/3188203806/
Tässä kuurankukat ovat ikkunassa ja ihailtavissa. Tienpinnalla kuura on toista maata. Kuva: Helen Filatova / Wikimedia Commons.
Asuin 1980-luvun puolivälissä yhden kokonaisen vuoden Rovaniemellä. Siis myös talven. Näin keskitalven kynnyksellä, joulunaikaan, on ehkä epäajankohtaista mainita paljoa minulle liian valoisista kesäöistä, mutta myös talven muistan edelleen selvästi. Tästä kokemuksesta viimeistään tiedän, ettei minua pimeys paina. Kaamosmasennus ei helpolla kolahda. Päin vastoin, juuri joulunajan värisävyt, jotka eivät ole niin niukkoja kuin mitä luulisi, osaavat olla siellä kaikin sanoin kuvaamattoman kauniita. Mutta yksi minua häiritsi: pakkanen. Se, mistä suomalaiset laulun sanojen mukaan tykkäävät. Ilmeisesti tykkäävät myös lumesta. Minä en, vaikka siinä suomalaisuus menisi. Ihan sama, onko joulun väri mikä; joulun valo tulee sisältä, jos on tullakseen. Niin kuin valo oikeastaan ylipäätään. Kesähelteilläkin on niin paljon pimeyttä että ihan puistattaa.
Forecan sääsivuston lumensyvyysosio havainnollistaa, kuinka käytännössä maan länsiosa aina Päijät-Hämettä ja Itä-Uuttamaata myöten on käytännössä lumeton. Eivätkä Suomessa pakkasetkaan jouluna ihmeemmin pauku, koska lauhaa tuntuu vain riittävän. Loppua lauhalle ei vielä tieteellisen säänennustamisen mielessä näy. Vieraanamme on lauha lounaisen tuulonen.
Mutta emme jää tähän. Korviini on sattunut ihmisten puheita, joissa on ihmetelty, tai ainakin pantu erikseen merkille: vaikka lämpömittarit näyttävät useita lämpöasteita, niin tienpintapa onkin liukas. Erilaiset kelitiedotteet eivät tästä välttämättä mitään ”tiedä”, koska puhuvat usein vain pääteiden kunnosta. Pikkupakkasen tuoma liukkaus torjutaan teitä suolaamalla. Tarkoittaa pikkupakkasta tien pinnalla. Autoilijan tulisi saada jatkuvasti tosiaikaista tietoa myös tienpinnan lämpötilasta, ei ainoastaan yläpuolella olevan ilman. Tienpinta jäätyy, kun sen lämpötila on pakkasella, oli sitten yläpuolella olevassa ilmassa vaikka useita lämpöasteita.
Näin on siksi, että kun lämpöä pyrkii karkaamaan ylöspäin, avaruuteen, niin selkeässä säässä tai pilvipeitteen riittävästi rakoillessa, tai vaikka vain ohentuessa, jäähtyy ensin ja helpoiten maan tai tien pinta. Varsinkin ilman liikkuessa, eli kun tuulee lauhasti, ilman lämpötila pysyy plussalla, vaikka tienpinta jäätyy.
Tienpinta voi jäätyä, siis saada liukasta jääpeitettä, ainakin kolmella eri tavalla. Ensin tietysti niin, että ennestään märkä tai kostea tienpinta menee pakkaselle. Tässä syntyy ns. mustaa jäätä, koska jää on väritöntä ja asfaltti mustaa. Jäinen tienpinta kiiltää valoissa, mutta niin tekee jo märkä asfalttikin, joten näköhavainto voi pettää. Myös sohjo osaa toki jäätyä.
Toinen tapa tielle tulla liukkaaksi on kerryttää pinnalleen kuuraa. Lauhassa ilmassa on usein myös kosteutta, joka näkyy myös ilman kastepistelämpötilan eikä ainoastaan ns. ”tavallisen” lämpötilan korkeutena. Mitä lähempänä tuo ilman lämpötilaa alempi kastepistelämpötila on itse lämpötilaa, sen kosteampaa ilma on. Kastepistelämpötila tarkoittaa sitä lämpötilaa, mihin kyseinen ilma olisi jäähdytettävä, jotta alkaa kosteuden, siis vesihöyryn, tiivistyminen näkyvään olomuotoon. Olosuhteissa, jotka pakkasella olevan tienpinnan tapauksessa vallitsevat, vesihöyry ei tiivistykään vedeksi, vaan muuttuu suoraan kaasumaisesta kiinteään olomuotoon, jääksi. Tämän prosessin nimi on härmistyminen siinä missä nestemäiseen olomuotoon muuttuminen on tiivistymistä. Lopputuloksena muodostuu kuuraa ja vielä niin, että liukkauden loppusilaus tulee liikenteestä, tienpintaa painavista ja hiertävistä kumipyöristä.
Kolmas tapa on jäätävä vesi- tai tihkusade. Varsinainen alijäähtynyt sade on harvinaisempaa ja hyvin vaikeata ennakoida. Tämän ohella jäätävän sateen kategoriaan on ainakin käytännön työssä ja sääpalvelussa tapana istuttaa myös tilanne, missä vettä sataa pakkasella oleville tienpinnoille. Tähän siis riittää epäsuhta ilman ja tienpinnan lämpenemisen tai kylmenemisen aikataulussa.
Arvelen erityisesti kuuran olevan tämän lauhan joulunajan vitsaus. Siellä, missä on lunta ja pakkasta, kuuranmuodostus keskitttyy paksupilvisessäkin säässä pakkasen heikkenemisen eli lämpötilan kohoamisen vaiheisiin. Kuten tiedetään, myös luminen tienpinta liukastuu lämpötilan kohotessa. Tässä siis periaatteessa riittää lämpötilan ennustaminen kokeneelle autoilijalle.
Olisi hyvä, jos kelistä tiedottaminen alkaisi sisältää myös tien käyttäjille tosiajassa päivittyvän kartan tienpinnan lämpötilasta. Näin olisi helppoa mieltää, miten lähellä tienpinnan nollaraja esimerkiksi on sekä muutoksen suunta. Jokainen voisi sitten erikseen miettiä, ajaako vaikka pää- vai sivutietä. Tai josko vaikka sinne ohjauspyörän viereen saisi ulkoilman lämpötilanäytön lisäksi vaikka radioaaltoteitse aina lähimmän tiesääaseman tiedoista tienpinnan lämpötilan. Nythän niitä näyttötauluja kyllä on, mutta harvakseltaan ja kaiketi vain pääteiden varsilla. Harva pystynee matkaamaan niin, että ajaa pelkkiä hyvin talvikunnossapidettyjä pääteitä.
Liukkaus voi vaania yllättävissäkin paikoissa. Myös itse joulupukki saa toisinaan pitää varansa, joten myöhästymisiä sattuu. Kuva: Anneli Salo / Wikimedia Commons.
Niin, ja kuka on sanonut, että vain autoilijat liukastuvat? Totta kai kaikki liukkaus ja talvikunnossapitotöiden tekemättömyys vaikuttaa myös jalankulkuun. Kuuraa tulee myös jalkakäytäville, pihoille, parkkipaikoille ja vaikka mihin. Liukkautta pitää torjua myös lauhassa säässä. Varsinkin ikäihmisen kaatuminen saattaa johtaa reisiluun murtumaan, jonka seuraukset puolestaan ovat yksi yleisimpiä kuolinsyitä iäkkäillä ihmisillä. Emme siis näpertele tässä ihan pikkuasioilla.
Tällä hetkellä elämme vuoden pimeintä ajanjaksoa. Päivän pituus alkaa kasvaa talvipäivänseisauksen jälkeen 21.12, jolloin valon määrä on vähäisimmillään. Eikä pimeyttä auta yhtään se, jos maa on lumeton. Moni muistaa, kuinka joskus talvella on keskiyöllä niinkin valoisaa, että ulkona voisi lukea vaikkapa kirjaa. Toisinaan taas on pilkkopimeää.
Harjavallassa oli yöllä erittäin valoisaa puhtaan valkean lumipeitteen vuoksi joulukuussa 2009.
Valoisuuteen talvella vaikuttaa huomattavasti lumipeite – tai sen olemattomuus. Alkutalvella odotankin lunta innokkaimmin juuri siksi, että pääsemme eroon synkästä syksystä. Pilvettömällä säällä lumi nimittäin tuplaa ja pilvisellä säällä jopa nelinkertaistaa valon määrän. Lumi on siis tavallaan luonnon oma kirkasvalolaite!
Millä tavalla lumi sitten lisää valon määrää?
Jotta ymmärtäisimme miksi, täytyy ensin tarkastella pinnan heijastavuutta, eli albedoa. Albedo kertoo sen kuinka paljon säteilyä pinta heijastaa. Puhtaan juuri sataneen valkean lumen albedo on jopa 90-95%, eli se heijastaa takaisin lähes kaiken valon, joka sen pinnalle saapuu. Tumma ja märkä maa luonnollisestikaan ei heijasta kovin paljoa (5-10%).
Puhdas lumipeite heijastaa noin 90% sen pinnalle saapuvasta valosta, täysi pilvipeite taas heijastaa noin 60-70 % maanpinnalta saapuvasta valosta ja läpäisee käytännössä loput avaruuteen. Valo poukkoilee pintojen välillä niin, että sen määrä moninkertaistuu.
Millä tavalla pilvet sitten vaikuttavat?
Kun otetaan mukaan pilvet, niin homma käy vieläkin mielenkiintoisemmaksi. Pilvettömällä säällä lumipeitteen tuplaama valomäärä karkaa kaikki lähes esteettä avaruuteen. Jos taivaalla sen sijaan onkin täysi pilvikatto, (jonka albedo on n. 60-70%), heijastaa se takaisin 2/3 maan pinnalta saapuneesta valosta takaisin. Ja niin edelleen lumipinta jälleen heijastaa takaisin lähes kaiken pilvistä alas saapuneen valon ja pilvipeite jälleen suuren osan siitä takaisin maan pinnalle. Kun valo jää näin vangiksi poukkoilemaan lumi- ja pilvipeitteen välille, mahdollistaa se valoisuuden moninkertaistumisen verrattuna pilvettömään sekä lumettomaan tilanteeseen.
Kuvat: Aleksi Jokela
Muokattu 19.12. klo 0.26
Tämä sivusto käyttää evästeitä palvelun toimittamiseen, sosiaalisen median jakotoimintojen toteuttamiseen ja liikenteen analysointiin. Jatkamalla sivuston käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Voit myös tutustua uudistettuun tietosuojakäytäntöömme.Ok
Syksykin oli leuto, ja lunta on saatu odottaa Etelä-Suomessa pitkään. Alkutalvi ja tammikuu ovat olleet harmaita. Tuntuu, kuin olisimme pilvessä aivan koko ajan. Ainoat lumet täällä Helsingissä löytyvät kauppojen ikkunoista.
