Sadetutkan antamaan informaatioon ei aivan kaikissa olosuhteissa uskalla luottaa.Sadealueiden seurannassa säätutka on varsin tärkeä havaintolaite. Nykypäivän kaksoispolarisaatiotutkat eivät perinteisten tutkien tapaan mittaa ainoastaan mikroaaltopulssin heijastumisaikaa kohteesta, vaan sadepilvestä kohti maata tippuvista partikkeleista voidaan havaita lukuisia muitakin seikkoja, mm. sateen olomuoto.
Tutkan keilatessa taivaanrantaa, on keskeisenä mielenkiinnon kohteena tietenkin vesi. Vesi voi esiintyä luonnossa vesihöyrynä, eri kokoisina nestepisaroina ja jääkiteinä sekä näiden kaikkien sekoituksena.
Vesimolekyylin poolisen rakenteen johdosta molekyylit pääsevät kääntyilemään ulkoisen sähkökentän vaikutuksesta suhteellisen helposti. Vesimolekyylien kääntely vaatii kuitenkin aina työtä, joka näkyy tutkalle signaalin vaimenemisena. Aivan kuten poliisi hyödyntää liikkuvan hurjastelijan nopeusmittauksessa doppler-ilmiötä, missä signaalin taajuus muuttuu kuljettajan raskaan kaasujalan funktiona, voidaan vastaavaa menetelmää hyödyntää myös säätutkien yhteydessä. Puolestaan sironnassa tutkan aallonpituutta huomattavasti pienempiin kappaleisiin indusoituu suurtaajuinen sähkövirta, joka saa pienen vesipisaran toimimaan eräänlaisena pikkuriikkisenä antennina, tuottaen ympäristöön palloaallon tavoin etenevän sähkömagneettisen aallon.
Mittaamalla eri etäisyyksiltä saapuvia tutkakaikujen kestoa, vaihe-eroa, taajuutta, sirontaa, eri aineiden polarisoitumismekanismeja ja lopuksi yhdistämällä tämä kaikki suureen määrään meteorologista tutkimustietoa sekä viime vaiheen visualisointia, saadaan lopuksi näkyviin illan tv-lähetyksessä esitetty säätutkakuva.
Monesti on ollut tilanteita, jolloin säätutkassa näkyy ei-niin-säähän liittyviä kaikuja. Linnut, hyönteisparvet ja rannikon aiheuttamat kaiut tuovat omat haasteensa, jolloin virheellisiä kaikuja joudutaan suodattamaan pois.
Joskus kaiuille löytyy hieman poikkeava syy. Viimeksi tänään saimme ilmoituksen Ilmavoimien koelentokeskuksen jo toteuttamasta tutkahäirinnästä nk. passiivisen silpun avulla. Tämän tarkempaa tietoa menetelmästä ei ole, mutta muualla maailmalla on käytössä tekniikoita, missä pölläytetään lentokoneesta pilvi voimakkaasti mikroaaltoja heijastavaa materiaalia. Tämä luo lentokoneen ja tutkan väliin eräänlaisen savuverhon ja estää näkyvyyden tutkassa.
Tällä kertaa säätutkassa oli valitettavan hiljaista, vaikka lentoja tarkkailtiin. Eivät ehkä näkyneet, ehkä lentoja siirrettiin?
Ei voi tietää.
Lähteet:
Kaksoispolarisaatiotutkan takaisinsironnan numeerinen mallintaminen, TKK DI-työ, Timo Piipponen
Julkisten tilojen ja toimistojen ovenkahvoihin ei tulisi milloinkaan koskea ilman asianmukaisia suojakäsineitä.Julkisissa kulkuvälineissä matkustaminen on hyvä keino tarkkailla flunssan, kausi-influenssan ja muiden kuolemantautien esiintyvyyttä työmatkailijoiden keskuudessa. Tässä vaiheessa vuotta tilanne ei ole kovin hälyttävä. Pientä niiskuttamista ja köhimistä siellä täällä, mutta kuitenkin yleisesti ottaen yskimisen ääni kuulostaa vielä melko terveeltä. Pian on kuitenkin talvi kylmimmillään ja käsillä vaihe, jolloin junassa tai bussissa istuminen tuo elävästi mieleen kauhukuvien keuhkoparantolan.
Kylmän sään vaikutusta sairastuvuuteen on tutkittu, mutta selvää kantaa aiheeseen on edelleen vaikea ottaa. Se tiedetään, että kylmällä säällä ei sinänsä ole suoraa sairastuttavaa vaikutusta. Kovimmallakaan pakkasella täysin ulkomaailmasta eristetyn kuplan sisällä asuessa ei sairastuminen yksinkertaisesti onnistu taudinaiheuttajien puuttuessa. Jostain syystä erinäiset räkätaudit ajoittuvat kuitenkin kylmimpään talveen.
Kylmällä ilmalla on todettu olevan joitain epäsuotuisia vaikutuksia ylähengitystien toimintoihin. Nenän limakalvot turpoavat ja ärsyyntyvät kylmässä, jolloin ilman virtausvastus ja niistämisen tarve nopeasti lisääntyy. Limaneritys keuhkoista aiheuttaa yskimistä ja ihminen voi huomaamattaan alkaa hengittää kylmässä suun kautta. Tautiin sairastuminen vaatii aina kontaktin taudinaiheuttajan kanssa, mutta kylmän ilman seurauksena ihmisen oma käytös voi sekä levittää että vastaanottaa tauteja herkemmin.
Flunssan kaltaiset taudit leviävät kosketus- ja pisaratartuntana. Jos vielä yskiessään muistaa peittää kohteliaasti suun, mutta sen kummemmin miettimättä tarraa samaisella saastuneella kädellään ovenkahvaan, hissinnappulaan, työtoverin näppäimistöön ja luoja ties vielä kahviautomaattiin, niin mikrobit pitävät kohta peijaisia koko toimistossa!
Aivastusrefleksi pärskäyttää ilmaan aerosolipilven, missä taudinaiheuttajien voi ajatella leijuvan ilmassa pienten nestepisaroiden sisällä. Pisarakoko määrittää sen, että kuinka pitkään taudinaiheuttajat leijuvat ilmassa ja selviävätkö ne toimintakykyisinä seuraavaan kantajaan asti. Kylmässä ja kuivassa ilmassa taudinaiheuttajat säilyvät aktiivisena pidempään. Huomattavan kostea ilma puolestaan kasvattaa nopeasti aerosolipilven pisarakokoa suuremmaksi, jolloin pisarat putoavat nopeammin maahan.
Aihetta on tarkasti tutkittu ainakin erään suurvallan armeijassa, missä joukko terveitä alokkaita asetettiin tarkkaan neliömatriisiin seisomaan ja näiden eteen tuotiin sairasteleva henkilö yskimään. Tässä kyseisessä kokeessa kukaan koehenkilöistä ei onneksi sairastunut.
Ei ole elämä helppoa mikrobillakaan, mutta yritetään me ihmiset pysyä terveinä siitäkin huolimatta!
Lähteet:
Study Shows Why the Flu Likes Winter
http://www.nytimes.com/2007/12/05/health/research/05flu.html?_r=0
Miten pakkanen puree hengitykseen? – astma ja keuhkoahtaumatauti kylmässä ilmastossa. Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim
2005;121(4):441-8 Jyrki Kotaniemi ja Hannu Rintamäki Teema: Kylmä ja terveys
Promet – Meteorologische Fortbildung
33. Jahrgang, Heft 3/4, 2007
Thema des Heftes: Biometeorologie des Menschen
Valokuva:
Forecan toimiston ovenkahva, Mika Toivonen
Hehkulamppujen maahantuonti ja myynti kiellettiin EU-alueella 1. syyskuuta 2012 Lähde: flickrTässä vaiheessa syksyä päivän pituus jo uhkaavasti lyhenee. Luonnonvaloa riittää Suomessa sijainnista riippuen vielä 14 -15 tuntia vuorokaudessa, mutta vääjäämättä lisävalaistus alkaa olla tarpeen Auringon laskiessa taivaanrannan taa.
Yleisen käsityksen mukaan hehkulamppua vaihtamaan tarvitaan lauma byrokraatteja. Lampunvaihtopolitiikasta keskustelu harvoin kuitenkaan tuo varsinaisesti valoa pimeyteen. Puntarissa painaa lampunvalmistajien näkemys sekä aiheellinen huoli sähkönkulutuksesta ja ympäristöstä. Joskus tässä sekamelskassa tuntuu, että jopa teologinen näkökulma aiheessa olisi tarpeen, että saataisiin oikeaoppinen käsitys kirkkaudesta ja matkasta valoa kohti.
Hehkulampun toimintaperiaate perustuu tyypillisesti alipaineistetun ja inertillä suojakaasulla täytetyn lasikuvun sisään sijoitetun kaksoiskierteelle kierretyn wolfram-langan kuumentamiseen sähkövirralla valkohehkuiseksi. Oikein rakennettuna hehkulamput ovat suhteellisen pitkäikäisiä ja edullisia valmistaa. Aikoinaan itäsaksalaisille Narva-hehkulampuille luvattiin jopa 2000 tunnin käyttöaikoja. Tässä valossa tuntuu joskus erikoiselta, että nykypäivän teknologialla hehkulamppujen kestoaikaa on saatu kavennettua 1000 käyttötunnin tienoille.
Hehkulamppua tulee ensisijaisesti ajatella säteilylämmittimenä, sillä lämpösäteilyn ja lähi-infrapunan osuus ainakin perinteisissä hehkulampuissa on lähes 95 % luokkaa. Käyttöä puoltaa nopea toiminta-aika, luonnonmukainen värispektri, myrkyttömyys ja soveltuvuus talviaikoina jossain määrin myös huoneistojen lämmittämiseen. Haittana on kuitenkin suuri energiankulutus, jos tilannetta tarkastellaan vain yksinomaan valaistuksen kannalta.
Perinteiset loisteputket ja uudemmat pienoisloisteputket (energiansäästölamput) ovat plasmapurkaukseen perustuvia valaisimia. Virtakatkaisijaa painettaessa lampun sytytin kytkee oikosulkuvirran lampun kuristimen ja putken päissä olevien vastuslankojen läpi. Tämä sytytystilanne kuumentaa putken sisällä olevaa jalokaasua ja höyrystää elohopeaa alentaen tarvittavaa sytytysjännitettä. Hetkeä myöhemmin sytytinkärkien jäähtyessä ne avautuvat ja kuristimeen varastoitunut magneettikenttä purkautuu nopeasti sähköpurkauksena loisteputken sisällä ja saa lampun syttymään.
Lampun jo palaessa sytytintä ei tarvita. Plasmapurkauksen sammuessa virtapiiri katkeaa, jolloin kuristinkelaan varastoitunut energia sytyttää sen nopeasti uudelleen. Tämä kaikki tapahtuu niin nopeasti, että vain todella tarkkasilmäinen havainnoija voi nähdä hienoisen värinän loisteputken valossa. Lisäksi kuristimen tarkoituksena on toimia eräänlaisena vaihtovirtavastuksena sähköpiirissä, sillä plasma erittäin hyvänä sähkönjohteena nostaisi lampun läpi kulkevan sähkövirran aivan liian korkeaksi ja tuhoaisi sen.
Pienemmissä energiansäästölampuissa lampulle syötettävä verkkovirta toteutustavasta riippuen ensin tasasuunnataan, taajuutta nostetaan joihinkin kymmeniin kilohertseihin ja virtaa rajoitetaan lampun sisällä olevan elektroniikan tai kuristinkelan avulla. Korkeampi taajuus vaikuttaa suotuisasti jalokaasun ja elohopeahöyryn sähköisiin ominaisuuksiin (permittiivisyyteen ja permeabiliteettiin), jolloin lamppu tuottaa säteilyä paremmalla hyötysuhteella ja lampun välkyntä ei ole enää niin hyvin silmin havaittavissa.
Loisteputken elohopean säteilyspektri sijaitsee UV-alueella, joten elohopeapurkauslamppujen sisäpinta päällystetään fosforilla tai muilla ultraviolettisäteilyä näkyväksi valoksi fluoresoivilla materiaaleilla. Kuitenkin voimakkailla energiansäästölampuilla, jos niitä käyttää pitkiä aikoja tuulettamattomassa tilassa, voi jopa havaita ilmassa pienoisen otsonin tuoksun.
LED-tekniikka juontaa juurensa elektroluminesenssiin, missä sähkökentässä kiihdytetty varauksenkuljettaja kykenee säteilemään valoa suurtaajuisessa sähkökentässä, tai jos tasavirta kulkee kahden elektronegatiivisuudeltaan erilaisen aineen läpi. Elektroluminesenssia tapahtuu itse asiassa kaikissa puolijohteissa, mutta tietenkään tavallisen puolijohdediodin tuottamaa infrapunan aallonpituutta ihmissilmä ei kykene havaitsemaan. Tarvitaan erityiset materiaalit ja seosaineet, että aallonpituus saadaan näkyvän valon alueelle. Tässä kehitystyössä hyötysuhteen nostaminen on mitä verisintä kilpailua.
Elektroluminesenssi on yksi alalaji luminenssi-ilmiöistä, joita voi sopivissa olosuhteissa nähdä myös luonnossa. Bioluminenssia esiintyy yllättävän korkealla hyötysuhteella lusiferiinin hapettumisreaktiossa esimerkiksi kiiltomadoissa ja tulikärpäsissä. On arveltu, että jopa 90 % syvänmeren eliöistä vilkkuu tai välkkyy jollain tavoin.
Luonnon omissa mekanismeissa tuottaa valoa lieneekin vielä paljon opittavaa.
Lähteet:
How do LEDs work?
A little physics; a little basic semiconductor theory
http://www.mikewoodconsulting.com/articles/Protocol%20Spring%202009%20-%20How%20do%20LEDs%20Work1.pdf
Jääkaapin oveen kiinnitetty neodyymimagneetti ja mukamas kupari(teräs!)kolikko hakeutuvat potentiaalienergialtaan pienimpään lokaaliin minimiin.
”Magnus magnes ipse est globus terrestris”
Koko maa on suuri magneetti
–William Gilbert
Kompassi on hyvä apuväline erämaan kätköihin eksyneelle vaeltajalle. Vaikka todellinen erämies osaa ottaa suunnan muurahaispesien kasautumisesta puiden runkoa vasten, tai vaihtoehtoisesti kuusenoksien tiheämmästä kasvusta puiden eteläpuolella, ei kompassi silti paljon taskussa paina. Ulapalla seilaavan merenkulkijankin on hyvä osata turvautua kompassiin. GPS-navigaattori voi rikkoutua, satelliitti olla teillä tietämättömillä. Liukas muovivempele voi myös helposti lipsahtaa käsistä merenpohjaan. Tällöin on aika kaivaa tuo vanha kiinalainen keksintö esiin.
Magnetoitu teräsneula asettuu painopisteestään tuettuna Maan magneettikentän kenttäviivojen suuntaisesti. Yleensä nämä kenttäviivat kuvitellaan suoriksi viivoiksi etelästä pohjoiseen, mutta todellisuudessa tilanne on paljon mutkikkaampi ja mielenkiintoisempi.
Magneettivuon näkökulmasta reitti on aina suorin mahdollinen, mutta maastossa erämies tulee kulkeneeksi jossain määrin kiemurtelevaa reittiä. Suunnistustermein puhutaan erannosta sekä eksymästä. Erannon aiheuttaa maantieteellisen ja magneettisen pohjoisnavan välinen kulma. Eksymän voi aiheuttaa esimerkiksi maaperässä oleva malmiesiintymä. Esimerkiksi rautaesiintymän kohdalla magneettivuo voi kulkea tämän kautta todellisen pohjoisen sijaan, tai kenttä vastaavasti heikentyä esimerkiksi vismutti-metallin kohdalla. Kompassin virhenäyttämän voi todeta jo viemällä sen henkilöauton viereen. Vaikka aine itsessään ei olisi magnetoitunut, toimii teräs ilmaa huomattavasti parempana magneettisena johteena.
Maan magneettikentän syntymekanismi, muutokset magneettikentän voimakkuudessa ja suunnassa ovat olleet tutkijoiden erityisenä mielenkiinnon kohteena. Suoria havaintoja tehdään jatkuvasti esimerkiksi Nurmijärven ja Sodankylän magneettisilla mittausasemilla. Tämän lisäksi geologisilla näytteillä tulivuorten jäähtyneestä laavasta tai merenpohjan kerrostumista voi tehdä pidemmän aikavälin epäsuoria havaintoja siitä, miten magneettiset navat ovat liikkuneet historian saatossa.
Hyvin kuumissa olosuhteissa sulan laavan ferromagneettiset rakeet järjestäytyvät Maan magneettikentän suuntaiseksi, mutta jäähdyttyään alle Curie-lämpötilan, nämä rakeet eivät enää pääse sekoittumaan, vaan ikään kuin tallentavat Maan magneettiset olosuhteet muistiin. Ilmiötä kutsutaan jäännösmagnetismiksi.
Pitkään magneettikentän arveltiin olevan seurausta maapallon synnyn jälkeisestä jäännösmagnetismista, mutta teoria on sittemmin hylätty. 1800-luvulla oli käsitys magnetismin syntyvän maan alkalimetallien hapettumisen seurauksena. Maaperään ajateltiin syntyvän galvaanisia pareja, joiden aikaansaama sähkövirta tuottaisi magneettikentän. Vielä nykyäänkin teorioita on useita, joista yksi liittyy suolaisen meriveden virtauksiin. Yleisemmän käsityksen mukaan magneettikenttä syntyy Maan sulan ydinosan nestevirtauksista, joiden tuottama sähkövirta aikaansaa havaitsemamme muutamien kymmenien mikroteslojen suuruisen magneettikentän.
Kotikäyttöön hyvin soveltuvia vahvoja neodyymimagneetteja kannattaa purkaa vanhoista tietokoneen kovalevyistä. Siellä ne kovalevyn lukupään akselin alla majailevat ja vain odottavat noutajaansa.
Pää- ja sivusateenkaari kuvattuna vanhalla Lahdentiellä. Löytyykö aarre Mäntsälästä?
Säätilaltaan vaihteleva syksy on hyvin otollista aikaa aarteenmetsästykseen. Hyvällä onnella sateiseen taivaanrantaan voi ilmestyä sateenkaareksi kutsuttu optinen ilmiö, mikäli aurinko paistaa sopivassa kulmassa selkämme takaa.
Monet muistavat sateenkaareen liittyvän katkeran petoksen lapsuudesta. Teorian mukaan sateenkaaren päästä voi löytää aarteen. Aarrearkun perässä lukemattomat sukupolvet on juoksutettu pitkin viljapeltoja, mutta varsin usein laihoin lopputuloksin. Harvoin löytyi kultaa, vielä harvemmin jalokiviä ja sahramia.
Oppitunnin ei kuitenkaan voi katsoa menneen aivan hukkaan. Aarteenmetsästys konkreettisella tavalla opettaa Snellin laiksi kutsutun valon taittumislain perusperiaatteen kahden väliaineen rajapinnalla.
Sateenkaaren synty alkaa, kun valonsäde kulkee ilmasta vesipisaran sisään. Vesi on optisesti ilmaa tiheämpää väliainetta, mikä saa valon taittumaan kohti pinnan normaalia. Taittosuhde on riippuvainen valon aallonpituudesta, jolloin alkujaan useista eri aallonpituuksista koostuva valkoinen valo hajoaa tutuiksi sateenkaaren väreiksi. Pisaran takareunalla tapahtuva kokonaisheijastus kääntää valon kohti katsojaa. Jokaisen vesipisaran voi ajatella toimivan pienen prisman tavoin.
Sateenkaarta katsellessa voi näkyä yksi pääsateenkaari, hyvällä onnella toinen sivusateenkaari, tai erittäin hyvällä onnella ja laadukkaalla kiikarilla katsottuna lukemattomia interferenssikaaria. Kun sateenkaaren katselussa pääsee tähän pisteeseen, tietää olevansa jo pahasti koukussa sähkömagnetismiin.
Sateenkaaren keskipistettä voi hakea kuvittelemalla suoran linjan auringon ja silmien kautta horisonttiin. Pääsateenkaari löytyy aina tästä kuvitteellisesta pisteestä noin 42 asteen kulmassa ylöspäin. Täydellinen ympyräsateenkaari voi otollisissa olosuhteissa olla mahdollista havaita lentokoneesta, mutta toki sellaisen voi aina tarpeen vaatiessa luoda puutarhaletkun avulla. Sateenkaaria voi myös nähdä varhain aamulla kasteisessa metsässä esimerkiksi hämähäkinseitissä.
Sateenkaarista voi oppia yhtä sun toista mielenkiintoista. Sateenkaaria ovat tuijottaneet ja tutkineet lukemattomat filosofit ja tiedemiehet aina Aristoteleestä James Clerk Maxwelliin. Ehkäpä meidänkin olisi syytä.
Heitetään siis polaroivat aurinkolasit nurkkaan. Heti ensimmäisen vesisateen koittaessa kipin kapin aarteen hakuun!
Lähteet:
Sateenkaari – 4.6.2012 klo 19.50 Kangasala
Taivaanvahti, URSA:n havaintojärjestelmä
http://www.taivaanvahti.fi/observations/show/5152
Tehokas tapa suojautua auringon lämmitysvaikutukselta on pysytellä varjossa. Kuva: Mika ToivonenHyytävän kylmän talven jälkeen lämmin kesä on monelle toivottu vieras. Lämpimät ilmat ovat viivytelleet tuloaan, mutta pientä esimakua armaan aurinkomme armottomuudesta saimme viime sunnuntaina. Saman sunnuntaipäivän aikana mitattiin kesän lämpö- ja salamaennätykset.
Mustikka-ajan ollessa parhaimmillaan blogistimme koki metsässä myös kesän hyttys- ja paarmaennätyksen. Luonnon monimuotoisuus näyttäytyi tässä mielessä helteen aikana pahimmillaan. Biodiversiteetin kätköistä tuntui löytyvän suunnaton määrä verenhimoissaan hyvin nälkäisiä surisijoita ja ryömijöitä imukärsineen, piikkeineen ja hampaineen.
Sään ääri-ilmiöistä helle niittää eniten lohdutonta satoaan. Ilmiö ei suinkaan rajoitu vain lämpimiin maihin, sillä myös Suomen olosuhteissa arvioidaan tavallisena kesänä kuolevan 200 henkilöä kuumuuden seurauksena. Poikkeuksellisen kuuman kesän aikana hellekuolemien määrä voi kivuta jopa tuhanteen. Riskiryhmässä ovat erityisesti huonokuntoiset vanhukset, jos taustalla on kroonista sydänsairautta, kova nesteenpoistolääkitys tai mikäli elimistö muuten liian vähäisen juomisen johdosta pääsee kuivumaan hellejakson pitkittyessä. Kesällä tulee muistaa juoda paljon – vettä.
Helteen tukaluutta vastaan voi yrittää taistella monin eri menetelmin. Korkea huonelämpötila yhdistettynä korkeaan ilmankosteuteen tekee olon erityisen tukalaksi, sillä se vaikeuttaa elimistön omaa jäähdytysmekanismia haihduttaa hikeä ihon pinnalta.
Ensimmäisenä keinona kannattaa yrittää tuulettaa. Ikkunat ja ovet auki, mielellään eri puolilta taloa vedon aikaansaamiseksi. Pöytä- tai kattotuulettimet, vaikka nämä omalta osaltaan hiukan lämmittävätkin huoneilmaa, ovat silti monesti hyödyllisiä, sillä ilman liike tehostaa kosteuden haihtumista ihon pinnalta viilentäen kehon lämpötilaa.
Ilmalämpöpumppuja voi käyttää jäähdyttämiseen, vaikka koko kesän huristessaan tämä helposti syö ne vähätkin laitteen sähkölaskussa säästämät eurot. Aina ei ole suinkaan tarpeen viilentää koko asuntoa. Pieniä siirrettäviä ilmastointilaitteita voi käyttää yksittäisen huoneen, esimerkiksi makuuhuoneen viilentämiseen yöksi, mutta ongelmaksi tietysti muodostuu poistoilman ja kondensioveden johtaminen pois asunnosta.
Taloa voi joissain olosuhteissa yrittää suojata auringon lämpösäteilyltä. Etelämeren maissa ei aivan turhan takia kalkita taloja valkoisiksi tai korkeiden talojen ilmankiertoa suunnitella siten, että siellä käy läpi talon pieni tuulenvire.
Teoriassa asuntoa voi yrittää varjostaa väliaikaisella vuorauksella tai muilla infrapunasäteilyä heijastavilla peitteillä, mutta usein jo laadukkaat sälekaihtimet auttavat asiaa. Maalämpöä voi jossain määrin hyödyntää myös toiseen suuntaan, imemällä asuntoon tulevan ilman maan alle asennetun ilmastointiputken kautta, antaen samalla kondensioveden imeytyä maaperään.
Jos mikään ei auta, niin juuri ennen nukkumaanmenoa otettu kylmä suihku auttaa varmasti. Vielä jos käy nukkumaan märän pyyhkeen tai lakanan alle, niin voi tulla jopa vilu.
Tämä sivusto käyttää evästeitä palvelun toimittamiseen, sosiaalisen median jakotoimintojen toteuttamiseen ja liikenteen analysointiin. Jatkamalla sivuston käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Voit myös tutustua uudistettuun tietosuojakäytäntöömme.Ok
