Lauha sää on Suomessakin johtanut talvitulviin, joskaan ei ainakaan tänä vuonna yhtä pahoihin kuin Reinillä vuoden 2011 tammikuussa. Kuva: A. Savin / Wikimedia Commons.
Vuosi alkoi lauhana, kuten sen oli määräkin. Säätä siis osattiin jälleen ennustaa, vaikka edelleen on ihmisiä, joiden mielestä sääennusteet ovat aina pielessä. Noh, siellä kengän kivenä taitaa olla ihan muuta kuin sää ja sääennusteet. Ilmatieteen ihmiset ovat, ainakin useimmat, näin uskon, aika huonoja ammattiauttajia noihin mielialajuttuihin. Vaikka sää vaikuttaa monen mielialaan, se näyttää selvältä. Vaan tämä riippuvuuspa ei ole mitenkään yksinkertainen. Myös kalenterivuoden vaihtuminen, uuden alku, voisi olla samankaltainen ihmiseen vaikuttava asia.
Länsimaiseksi tyypittyvässä ajattelussa aika on helposti kuin suora viiva, jana: kaikella on alku ja loppu. Tässä kohtaa uusivuosi haastaa meidät: aika onkin pakko myöntää sykliseksi, jos se jaotellaan vuosiin niin kuin nyt tehdään. Vanhan loppu onkin samalla uuden alku. Jotain ollaan jättämässä taakse, ja toiveet kohdistuvat tulevaan. Tämän sanelee meille planeettamme vuoden kierto, joka on selvin täällä pohjoisessa voimakkaine vuodenaikaisvaihteluineen. Talvesta on takana vasta kolmannes, kaksi mokomaa kolmannesta on vielä näkemättä. Alkutalvi on pysytellyt hyvinkin lauhana, ja suuressa osassa maata on eletty ilman lunta.
Talvi ehtii vielä hyvinkin näyttää tapansa. Mutta ennen kuin voi sataa lunta, pitää olla ainakin riittävän kylmää. Tässä ei lasketa pelkkää maanpinnan läheisen ilmakerroksen lämpötilaa, vaan tuolla yläilmoissahan se sade syntyy, ainoastaan tihkusade täällä alhaalla sumupilvessä. Vielä tämä loppiaisviikonvaihde ollaan kutakuinkin lauhassa talvisäässä, sitten sää alkaa kylmetä.
Keskiviikoksi etenkin Keski-Lappi saa jo aiempaa kipakampia pakkasia, torstain kuluessa pohjoisen kylmeneminen tuntuu pakkasasteina myös jo maan keskivaiheilla, missä lämpötilan nollaraja sitä ennen loikkii vähän miten sattuu. Perjantai tuo pakkasen myös etelän iloksi, tosin näin sanon sen vain saadakseni etuvokaalialkuiset sanat kivasti peräkkäin. En minä siitä pakkasesta tykkää, eikä ironia tahallaan valittuna tyylilajina aina välity kaikille. On huomattu.
Pakkasten lisäksi tarvitsemme sitten vielä sopivasti asettuvia sadealueita. Ensi viikonlopun kuluessa sopivia sateita tuleekin tyrkylle: matalapaineiden lasketaan liikkuvan maamme eteläpuolitse itään. Tällainen säätila yhdistettynä selvään pakkasilmaan Suomessa nostaa lumisateen todennäköisyyttä nimenomaan etelässä ja vieläpä etelärannikolla selvästi. Voidaan siis sanoa, että sen ”oikean” talven merkkejä on ilmassa. Nyt ei kun jännittäjät vain seuraamaan sääpalvelua. Monia nykyajan sääpalveluita päivitetään useammin kuin kerran päivässä. Huomiota kannattaa kiinnittää siihen, paljonko ennusteen ajallinen loppupää heiluu ennusteesta toiseen. Mitä heiluvampaa on, sitä epävarmempi itse ilmakehäkin voi vielä omasta käyttäytymisestään olla.
Kuvan linkki: http://commons.wikimedia.org/wiki/File:Rheinhochwasser_Januar_2011_-_LEV_Flusspromenade_Rheindorf.jpg
Tämä kuva ei ole Suomesta, mutta merkki voisi olla vaikka varoitus liiasta juhlimisesta väärässä säässä. Kuva: Michael Pereckas / Wikimedia Commons
Joulusta jo päästiin, tosin minulla se meni enimmäkseen töissä eli sangen rattoisasti. Vaan vielä riittää ainakin pyhiä ja niiden aattoja, sattuuhan vielä uusivuosi keskelle viikkoa ja loppiainen maanantaille. Joulunaika jatkuu. Uudenvuodenaaton tinanvalanta ja muut taiat vasta odottavat. Uudenvuodenpäivän aamurusko tietää pyryistä talvea. Ja ”jos loppiaisena sataa lunta niin paljon, että hiiren jäljet peittyvät, niin sinä vuonna ei tule lumesta puutetta” (Jämsä). Joulurauha päättyy oikeastaan vasta Nuutin päivänä, joka tosin on vuodesta 1708 ollut meidän almanakassamme 13. tammikuuta aiemman 7.1. asemesta.
Kansanperinne myös vanhoine sääenteineen voi täyteläistää viivoja, joilla piirrämme tiettyä ajankuvaa ympärillemme ja mieleemme. Saamme ajallista ulottuvuutta irrottamaan itsemme liian vahvoista siteistä tähän hetkeen ja vaikka työkiireisiin. Jokaisesta vuoden päivästä ja viikosta tulee moniulotteisempi. Ilmakehä esimerkiksi tekee juuri niin kuin tekee, ja sään seuraamiseksi ja ennustamiseksi on toki oma viritteistönsä itseään toistavine elementteineen ja puhuvine päineen. Variksenpelättimiä. Minäkin olin kerran sellainen. Nyt olen varis. Variksen raakunta aamuisin tietää huonoa ilmaa.
Kun on näin lauhaa, voi sää enää muuttua käytännössä vain yhteen suuntaan. Tai ainakin jokainen yhtä lauhana jatkuva päivä tekee tilanteesta aina vain poikkeuksellisemman. Eniten luonnossa tapahtuu lämpötilan laskiessa pakkaselle. Ei esim. helleraja aiheuta yhtään mitään, kunhan vain tuijotetaan lämpömittareita hullunkiilto silmissä. Celsiusasteikon nollaraja puolestaan on jo niin määritelty, että siinä lämpötilassa puhdas vesi jääty tai sulaa. Seuraukset esim. maanteillä voivat olla jopa dramaattisia. Tässä mielessä sää muuttuu maan pohjoisosassa jo ennen vuodenvaihdetta: pakkastalviseksi, pois suojasäästä.
Uudenvuoden yönä pienehkön matalapaineen lasketaan kulkevan Pohjois-Pohjanmaan yli itään. Viimeistään sen jälkipuolella myös maan keski- ja itäosassa alkaa olla nollakeliä tai heikkoa pakkasta. Lounaassa kaikkein lauhin sinnittelee pisimpään, ja lounaisarannikolla voi olla suojaa vielä ties kuinka pitkään. Ei kuitenkaan enää useita lämpöasteita. tällä säällä on varaa muuttua kylmemmäksi, eikä se silti vielä siitä varsinaisesti kylmäksi muutu, jos kylmällä tarkoitetaan tilastollisesti kylmää eikä sitä, että talven tilastonormaali on itsessään monen mielestä kylmää säätä. Talvihan on tietyssä mielessä aina kylmä.
Sään pienikin kuivahtaminen sillä seurauksella, että pilvipeite helposti ohenee ellei peräti rakoile, selkeistä päivistä puhumattakaan, johtaa helposti paljon isompaan muutokseen tienpinnalla, joka pakkaselle mennessään jäädyttää pinnallaan olevan mahdollisen kosteuden. Tai kun pakkastienpinnalle virtaa lauhaa ja usein kosteampaa ilmaa, liukkautta tuo puolestaan kuura. Suolattujen pääteiden ja muiden tieosuuksien, myös jalankulun alueiden, välillä voi olla iso ero. Pääteitä koskeva kelitiedottaminen painottuu usein pääteihin. Liukkaus tullee vähitellen myös etelän vieraaksi.
Kuvan linkki: http://commons.wikimedia.org/wiki/File:Slippery_when_wet_icon.jpg
Me käymme lauhan joulun viettohon. Kuva: Lucas Maystre / flickr.
Lauhaa säätä ei tällä kertaa ole vain jouluna, vaan se on tällä tietoa pysymässä meillä vielä uudenvuoden yli. Lunta kaipaa jouluksi moni, mutta nyt sitä on haettava – ainakin hiihtämistä ajatellen, jolloin kaikkia rippeitä ei lumipeitteeksi kannata laskea – Pohjois-Karjalasta, Kainuusta, pohjoisimmalta Pohjanmaalta ja Lapista. Pohjanmaalla Suomenselän alueella lunta näyttäisi olevan ainakin yhdellä havaintopaikalla kymmenisen senttiä, mutta se voi olla aika paikallinen tieto.
Etelän asukkina, suorastaan etelärannikon, en tässä lumikysymyksessä ajattele oikeastaan joulua erikseen, vaan enemmänkin koko mahdollista vuotuista lumipeiteaikaa. Mitä pidemmälle talveen päästään näin, sitä lyhyempi mahdollisesta lumitalvesta tulee. Koska lunta saisi mielestäni olla mielellään ei yhtään, otan tällaisen ainakin edes alkutalven vastaan pelkällä ilolla. Maan jäättömyydessä ja märkyydessä on tietysti myös pikku haittapuolensa: puut kaatuvat tuulessa pakkastalvea herkemmin.
Ovatkohan tähänastiset metsätuhot päätyneet komeiksi latvakuusiksi kuusenmyyjille ja sitä kautta ”pirtteihin pienoisihin”, kuten Topeliuksen runon ”Sylvias hälsning från Sicilien” (1853) Martti Korpilahden suomennos vuodelta 1918 tietää kertoa (lähteenä tässä Wikipedia). Alun perin ei toki mistään kuusista ole kyse: ”Och ljusen de brinna på rågade bord, och barnen i väntan stå”. Kantaa ei siis oteta myöskään itse asumuksen kokoon tai tyyppiin. Suomennos lienee savupirttien kansaa varten. No, kaunista joulun maailmaa yhtä kaikki. On tuo Sylvian joululaulu aina ollut minunkin suosikkejani. Ja nyt sain siihen aasinsillan, kuten varmaan huomasitte, myrskytuhoista.
Tässä maailmassa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Sama koskee ilmakehäämme. Ja meitä. Asiaa voi peilata myös maailmankatsomuksen omaisesti. Oleellista on, mitä otetaan kulloinkin tarkastelun tai havainnoinnin keskiöön. Matemaatikot laittavat johonkin nollapisteen, origon, ja siitä lähtemään, kun rakennelmaa katsotaan sopivasti, vaaka- ja pystyakselin. Kun kaksi ulottuvuutta ei riitä, kolmas on tässä mielen kuvassa syvyys. Sitten voi miettiä, onko vielä seuraavia ulottuvuuksia ja jos, niin mitä ne ovat.
Nyt kristinuskon maailman keskiössä joulu, Kristuksen syntymäjuhla. Sen vietto toki laajenee omassa kaupallisessa muodossaan myös maallistuneille, vieläpä uskonnottomille asti. Toisille joulu on ovi lapsuuteen, omaan tai nyt lapsuusvaihettaan elävään sukupolveen, toisille taas ennen kaikkea rauhoittumista, ja onpa niitäkin, jotka koko juhlaa tuskin sietävät. Sää on aina osa etenkin isoja juhla-aikoja, ja nytkin, jouluaattona, vesi aika ravakasti ropisee ikkunaan.
Maa on niin kaunis,…
Kuvan linkki: http://www.flickr.com/photos/lucasmaystre/3188203806/
Tässä kuurankukat ovat ikkunassa ja ihailtavissa. Tienpinnalla kuura on toista maata. Kuva: Helen Filatova / Wikimedia Commons.
Asuin 1980-luvun puolivälissä yhden kokonaisen vuoden Rovaniemellä. Siis myös talven. Näin keskitalven kynnyksellä, joulunaikaan, on ehkä epäajankohtaista mainita paljoa minulle liian valoisista kesäöistä, mutta myös talven muistan edelleen selvästi. Tästä kokemuksesta viimeistään tiedän, ettei minua pimeys paina. Kaamosmasennus ei helpolla kolahda. Päin vastoin, juuri joulunajan värisävyt, jotka eivät ole niin niukkoja kuin mitä luulisi, osaavat olla siellä kaikin sanoin kuvaamattoman kauniita. Mutta yksi minua häiritsi: pakkanen. Se, mistä suomalaiset laulun sanojen mukaan tykkäävät. Ilmeisesti tykkäävät myös lumesta. Minä en, vaikka siinä suomalaisuus menisi. Ihan sama, onko joulun väri mikä; joulun valo tulee sisältä, jos on tullakseen. Niin kuin valo oikeastaan ylipäätään. Kesähelteilläkin on niin paljon pimeyttä että ihan puistattaa.
Forecan sääsivuston lumensyvyysosio havainnollistaa, kuinka käytännössä maan länsiosa aina Päijät-Hämettä ja Itä-Uuttamaata myöten on käytännössä lumeton. Eivätkä Suomessa pakkasetkaan jouluna ihmeemmin pauku, koska lauhaa tuntuu vain riittävän. Loppua lauhalle ei vielä tieteellisen säänennustamisen mielessä näy. Vieraanamme on lauha lounaisen tuulonen.
Mutta emme jää tähän. Korviini on sattunut ihmisten puheita, joissa on ihmetelty, tai ainakin pantu erikseen merkille: vaikka lämpömittarit näyttävät useita lämpöasteita, niin tienpintapa onkin liukas. Erilaiset kelitiedotteet eivät tästä välttämättä mitään ”tiedä”, koska puhuvat usein vain pääteiden kunnosta. Pikkupakkasen tuoma liukkaus torjutaan teitä suolaamalla. Tarkoittaa pikkupakkasta tien pinnalla. Autoilijan tulisi saada jatkuvasti tosiaikaista tietoa myös tienpinnan lämpötilasta, ei ainoastaan yläpuolella olevan ilman. Tienpinta jäätyy, kun sen lämpötila on pakkasella, oli sitten yläpuolella olevassa ilmassa vaikka useita lämpöasteita.
Näin on siksi, että kun lämpöä pyrkii karkaamaan ylöspäin, avaruuteen, niin selkeässä säässä tai pilvipeitteen riittävästi rakoillessa, tai vaikka vain ohentuessa, jäähtyy ensin ja helpoiten maan tai tien pinta. Varsinkin ilman liikkuessa, eli kun tuulee lauhasti, ilman lämpötila pysyy plussalla, vaikka tienpinta jäätyy.
Tienpinta voi jäätyä, siis saada liukasta jääpeitettä, ainakin kolmella eri tavalla. Ensin tietysti niin, että ennestään märkä tai kostea tienpinta menee pakkaselle. Tässä syntyy ns. mustaa jäätä, koska jää on väritöntä ja asfaltti mustaa. Jäinen tienpinta kiiltää valoissa, mutta niin tekee jo märkä asfalttikin, joten näköhavainto voi pettää. Myös sohjo osaa toki jäätyä.
Toinen tapa tielle tulla liukkaaksi on kerryttää pinnalleen kuuraa. Lauhassa ilmassa on usein myös kosteutta, joka näkyy myös ilman kastepistelämpötilan eikä ainoastaan ns. ”tavallisen” lämpötilan korkeutena. Mitä lähempänä tuo ilman lämpötilaa alempi kastepistelämpötila on itse lämpötilaa, sen kosteampaa ilma on. Kastepistelämpötila tarkoittaa sitä lämpötilaa, mihin kyseinen ilma olisi jäähdytettävä, jotta alkaa kosteuden, siis vesihöyryn, tiivistyminen näkyvään olomuotoon. Olosuhteissa, jotka pakkasella olevan tienpinnan tapauksessa vallitsevat, vesihöyry ei tiivistykään vedeksi, vaan muuttuu suoraan kaasumaisesta kiinteään olomuotoon, jääksi. Tämän prosessin nimi on härmistyminen siinä missä nestemäiseen olomuotoon muuttuminen on tiivistymistä. Lopputuloksena muodostuu kuuraa ja vielä niin, että liukkauden loppusilaus tulee liikenteestä, tienpintaa painavista ja hiertävistä kumipyöristä.
Kolmas tapa on jäätävä vesi- tai tihkusade. Varsinainen alijäähtynyt sade on harvinaisempaa ja hyvin vaikeata ennakoida. Tämän ohella jäätävän sateen kategoriaan on ainakin käytännön työssä ja sääpalvelussa tapana istuttaa myös tilanne, missä vettä sataa pakkasella oleville tienpinnoille. Tähän siis riittää epäsuhta ilman ja tienpinnan lämpenemisen tai kylmenemisen aikataulussa.
Arvelen erityisesti kuuran olevan tämän lauhan joulunajan vitsaus. Siellä, missä on lunta ja pakkasta, kuuranmuodostus keskitttyy paksupilvisessäkin säässä pakkasen heikkenemisen eli lämpötilan kohoamisen vaiheisiin. Kuten tiedetään, myös luminen tienpinta liukastuu lämpötilan kohotessa. Tässä siis periaatteessa riittää lämpötilan ennustaminen kokeneelle autoilijalle.
Olisi hyvä, jos kelistä tiedottaminen alkaisi sisältää myös tien käyttäjille tosiajassa päivittyvän kartan tienpinnan lämpötilasta. Näin olisi helppoa mieltää, miten lähellä tienpinnan nollaraja esimerkiksi on sekä muutoksen suunta. Jokainen voisi sitten erikseen miettiä, ajaako vaikka pää- vai sivutietä. Tai josko vaikka sinne ohjauspyörän viereen saisi ulkoilman lämpötilanäytön lisäksi vaikka radioaaltoteitse aina lähimmän tiesääaseman tiedoista tienpinnan lämpötilan. Nythän niitä näyttötauluja kyllä on, mutta harvakseltaan ja kaiketi vain pääteiden varsilla. Harva pystynee matkaamaan niin, että ajaa pelkkiä hyvin talvikunnossapidettyjä pääteitä.
Liukkaus voi vaania yllättävissäkin paikoissa. Myös itse joulupukki saa toisinaan pitää varansa, joten myöhästymisiä sattuu. Kuva: Anneli Salo / Wikimedia Commons.
Niin, ja kuka on sanonut, että vain autoilijat liukastuvat? Totta kai kaikki liukkaus ja talvikunnossapitotöiden tekemättömyys vaikuttaa myös jalankulkuun. Kuuraa tulee myös jalkakäytäville, pihoille, parkkipaikoille ja vaikka mihin. Liukkautta pitää torjua myös lauhassa säässä. Varsinkin ikäihmisen kaatuminen saattaa johtaa reisiluun murtumaan, jonka seuraukset puolestaan ovat yksi yleisimpiä kuolinsyitä iäkkäillä ihmisillä. Emme siis näpertele tässä ihan pikkuasioilla.
Oli lunta eli ei, joulun lähestyessä voi bongata tonttuja myös yllättävistä paikoista. Ikkunan takaa ne puolestaan näkevät, miten kilttejä tai tuhmia lapset ovat – vanhempiakaan unohtamatta. Kuva: VirtuaaliAnu / flickr.
Lucian päivän myrsky meni, ja olihan sekin jo valontuoja: sää selkeni, ja muistini mukaan vasta tänään, Annan päivänä, oli taas kunnolla pilvistä ja vähän satoikin. Tosin tuo myrsky myös vei monien tavanomaiset valot. Niinhän se menee: tavanomaiseen aina palataan, eihän se muuten edes olisi tavanomaista, ainakaan tilastollisesti. Jouluna myös maan eteläosassa on keskimäärin heikkoa pakkasta ja jokunen senttti lunta. Pohjoisessa niin pakkasta kuin luntakin on arvattavasti enemmän. Kaukaa haettu ei siis ole vanha sanonta: ”Jouluna Jumala syntyi, pyhä poika pakkasella”. Varsinaisen tapahtuman olosuhteiden perimätiedosta on tuskin kyse, vaikka vasta jokunen päivä sitten lunta tuli niin Turkkiin kuin Levanttiinkin, siis sinne Välimeren itäpäähän. Istanbul on vieläkin lumesta lamassa.
Ennen joulua on vielä Tuomaan päivä. Tuomas on nähty tuomassa jo joulurauhaa: ”Tule, tule, Tuomas-kulta, tuo joulu tullessas, oluttynnöri olallas, piimäjuusto pivossas!”. Ja kun sää on joulunaikana aina kiinnostanut: ”Mitä ennen Tuomasta tuiskaa, se jouluna vetenä luistaa” (Etelä-Suomi). Ken haluaa eläytyä menneeseen aikaan, syö Tuomaan päivänä siansorkkia.
Sääkartat näyttävät jotenkin tuiki tavallisilta, vai onkohan se niin, että siltä vain tuntuu taannoisten myrskyjen jälkeen. Vaikka pakkohan niidenkin on keskimäärin näyttää tavallisilta. Tämähän on kehäpäätelmää, tai ei oikeastaan edes sitä. Ei päätelmää lainkaan, vaan saman asian toistamista eri sanoin. Monen ihmisen small talkia, näin englantiaikana. Täällä pohjoisesssa sentään pitää puhua lämpimikseen.
Lauhanpuoleinen säätyyppi ”rulettaa”. Ja lounaastahan se lauha ilma tänne tulee, tällä tietoa myös jouluna. Siinä ilmassa on tähän aikaan vuodesta kekimäärin paljon pilviä, eivätkä sateetkaan näitä ilmavirtauksia mitenkään karta. Tosin nyt jää nähtäväksi, jaksaako keskiviikkona ja torstaina olla mahdollisesti miten selkeää. Siinä se sauma kuitenkin on. Joulunajan lämpötila lienee ainakin lounaisrannikolla, useana päivänä myös pitkällä sisämaassa, nollan yläpuolella. Ja kun sateitakin on jouluksi luvassa, voi myös niiden todennäköistä olomuotoa näistä lämpöoloista päätellä.
Monelle on pääkysymys, tuleeko joulusta (maan eteläosassa) valkea tai musta. Tulin jo veikanneeksi pari päivää sitten asiaa minulta kysyttäessä, että kirjava. Se on vähän samaa juurta kuin sateen olomuodon ennustaminen: jos ei tiedetä, sataako lunta vai vettä, on turvallisinta ennustaa räntää. Se tarkoittaisi oikeasti (sään termistöä), että sataisi yhtaikaa lunta ja vettä, mutta räntään on helppoa myös peittää epävarmuus sateen olomuodosta. Vaikka sekaisinhan ne puurot ja vellit joka tapauksessa menevät, koska räntä on myös tavallinen (Suomessa) yleiskielen sana, jolla havaintojeni mukaan tarkoitetaan paitsi tietysti sitä periaatteessa oikeaa räntää, niin paljon useammin märkää lunta.
Märkä lumisade on kuitenkin lumisadetta sekin. Vaikka mitä väliä, vaikka sade olisikin lunta, jos se joka tapauksessa sulaa maanpinnalla jättämättä minkäänlaista kertymää. Paitsi jos se ei kaikki sulakaan heti, silloin sitä pitää aurata teiltä. Varsinkin, jos märän lumisateen jälkeen on heti perään pakkasta. Huomaan, että luiskahdan heti näihin loputtomiin täydentäviin juttuihin kun vain ajattelenkin työasioita. Mutta kun harva asia maailmassa on kuvattavissa joko tai -logiikan voimin.
Joulunajan säätilastoja on valmiiksi koottuina sääviranomaisemme ilmastonettisivuilla. Etelä-Suomen sisämaassa lumipeitteisiä jouluja on keskimäärin kaksi kolmesta. Edelleen noiden tilastojen mukaan lämpötila on lauhimpina jouluina kohonnut etelässä 6 ja 8 asteen välille, Lapissakin jopa 3 lämpöasteeseen. Jouluyönä 2002 puolestaan etelässäkin oli 20…28 astetta pakkasta.
Ei ihan enää ajankuva Suomesta, mutta olkoot ruusut sään tiedonvälitykselle. Kuva: 3268zauber / wikimedia commons.
Avasin television, ja siellä oli menossa uutislähetys. Ruotsia koetellut talvimyrsky oli kuulemma kulkenut ainakin Britannian, Saksan, Puolan ja Tanskan kautta. Melkoinen hyppyheikki se myrsky siis. Lienee sinänsä suositeltavaa, että kieltä varioidaan, eikä samoista asioista aina kerrota samalla tavalla, samoin sanoin. Mutta miten edes yrittää hoitaa vaikka tieteen popularisointia, tässä tapauksessa säähän liittyvien asioiden, kun lähes jatkuvasti kuulee tässä mielessä järkyttävyyksiä ja vieläpä valtakunnan ykköstiedotusvälineistä? Välillä myrskyt ”etenevät” niin ja niin monen metrin sekuntinopeudella, kun kyseen tulisi olla mitatusta tuulennopudesta. Ja nyt tämä Ruotsin ruma ilma kulki niiden ja niiden paikkojen tai alueiden, tässä tapauksessa lueteltujen valtioiden ”kautta”.
Tuon uutisen todellinen aiottu sisältö oli arvattavasti, että se yksi ja sama matalapaine aiheutti voimakkaita tuulia, tosin eri aikaan, kyseisillä alueilla. Tanskassa tilanne voi olla ihan todellinenkin, mutta jättiläiskokoisista Saksasta ja Puolasta tuskin oli myrskyn kourissa kovinkaan suuri osa pinta-alasta. Mutta vaikka nyt sitten olisikin myrskynnyt puolessa Euroopassa, niin edelleen se ”kulkeminen kautta” myrskyn tapauksessa tulee asettaa luupin alle. Onko se hyvä tapa kertoa myrskystä ottaen huomioon myös todellisen asiasisällön? Eikö myrskyuutiset tulisi pyrkiä muotoilemaan niin, että ne samalla tukisivat myös myrskymatalapaineiden maailman ymmärtämistä?
No, media sikseen. Paitsi että mediaahan tämäkin on, koskapa tulee julkseksi, blogiksi, nappia painamalla. Ja onpa arvo silläkin, että saamme kirjoittaa ja lukea suomen kielellä. Mielestäni kaikkein tärkeintä ja oleellisinta Suomessa on juuri tämä suomen kieli. Eilinen itsenäisyyspäivä se taas innoitti ajattelemaan tällaisia. Mutta eilisen ja tämän vuorokauden kuluessa on maa valkoistunut. Eikä vain mainitun juhlapäivän vuoksi ja sielunmaisemassa, vaan ihan tuolla ulkona kaupunkiluonnossa. Valkoisuus oli vastassa, kun ulos astui. Mutta aika jännittävä valkoisuus, koska se on ainakin vielä täällä Malmilla epätäydellistä; vajaan sentin lumikerroksesta törröttävät toisin paikoin vielä vihreät, joskin kauan aikaa sitten leikatut ruohonkorret, toisin paikoin ruskean eri sävyt.
Lumi tekee tienoollemme kaikenlaista. Maailma tulee heti valoisamman oloiseksi, mutta lumi imee itseensä paitsi kosteutta, myös ääniä. Luminen maisema on lumetonta hiljaisempi. Saa nähdä, jaksaako kovasti vielä heiveröinen lumipeite pysyä. Suursäätila tuo viikon sisään melkoista vaihtelua ilmakehän lämpöoloihin meidän yllämme. Osa siitä koituu myös maanpinnan lähelle. Alkuviikko on kylmä, maan eteläosassakin on helposti kymmenisen pakkasastetta, ainakin sisämaassa.
Sateita ei ensin juurikaan tule, sen sijaan tiistaina Suomeen leviää lännestä lumisade. Se enteilee sään lauhtumista, ja taas jää nähtäväksi, ehtiikö kaikki sade tulla lumena ennen kuin lämpötila kohoaa tarpeeksi, vai ehtiikö osa sateesta muuttua märäksi lumeksi tai vedeksi. Tässä on myös lämpimällä merellä merkitystä. Lauhinta sää on keskiviikkona. Silloin on suojaa ties kuinka monen lämpöasteen voimalla, mutta maan keskiosassa voinee olla paikoin nollakeliä. Jos sumupilvipeite rakoilee tai sää muuttuu paikoin selkeäksi, voivat tienpinnat olla helposti pakkasella, jolloin tulee kuuraliukkautta.
Kuvan linkki: http://commons.wikimedia.org/wiki/File:Rosen_im_ersten_Schnee.jpg
Tämä sivusto käyttää evästeitä palvelun toimittamiseen, sosiaalisen median jakotoimintojen toteuttamiseen ja liikenteen analysointiin. Jatkamalla sivuston käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Voit myös tutustua uudistettuun tietosuojakäytäntöömme.Ok
