Author: Joanna Rinne

Lokakuu – jo kuukauden nimi kuulostaa kuraiselta.

Tämä lokakuu ei pettänyt, sateita riitti pientä vaille ennätyksen rikkomiseen asti. Katsotaanpa, mitä kuukauden aikana tapahtui säässä.

Suursäätila (meteorologien käyttämä sana sille, millä tavalla matala- ja korkeapaineet käyttäytyivät koko Euroopan mittakaavassa) suosi Suomessa sateita. Liikkuvien matalapaineiden, samalla niihin liittyvien sadealueiden, reitti kulki Suomen yli lähes koko kuun ajan – maamme yli liikkui sadealue toisensa jälkeen ja koko maan mittakaavassa meillä oli vain yksi useamman päivän mittainen lähes sateeton jakso: n. 20.-25.10. Tuolloin Suomen ylle vahvistui viileää ilmaa tuonut korkeapaine. Loppukuuksi sateet palasivatkin rytinällä, etelässäkin saatiin ensilumi.

Lämpötila

Yleisesti lokakuu oli lämpötilaltaan aluksi pitkään lähellä keskimääräistä, mutta kuun loppupuolen korkeapaineen yhteydessä muuttui keskimääräistä kylmemmäksi lähes koko maassa; ainoastaan Pohjois-Lapissa viileneminen keskiarvoon nähden ei näkynyt yhtä selkeästi kuin muussa Suomessa.

16. lokakuuta lämpötiloissa nähtiin selvä lämpimän ilman piikki, kun meillä käväisi lämmintä ilmamassaa, jota Föhn-tuuli lämmitti entisestään; aurinko vielä paistoi. Tuolloin lämpötila käväisi Ahvenanmaan Jomalassa peräti lukemassa 16,6ºC, Turussakin lämpötila nousi yli 15 asteen ja suuressa osassa maan etelä- ja keskiosaa +10ºC yläpuolelle. Lämpöpiikin yhteydessä ei kuitenkaan hätyytelty ennätyksiä, sillä korkein lokakuussa mitattu lämpötila löytyy vuodelta 1985, jolloin Helsingin Malmin lentoasemalla mitattiin lukema +19,4ºC.

Viileän ilman yhteydessä ei myöskään rikkoutunut ennätyksiä, mutta kuun kylmin lämpötila, -23,5ºC, mitattiin vain 20 minuuttia ennen kuun vaihtumista Sallan Naruskan asemalla. Lämpötila jatkoi vielä laskemistaan -24,5ºC asti, mutta kuun vaihtumisen takia tuo yön kylmin lukema hyppäsi marraskuun tilastojen puolelle.

Ilmatieteen laitoksen mukaan terminen talvi alkoi lokakuun aikana suuressa osassa maan pohjoisosaa.

Sade ja tuuli

Lokakuu oli hyvin sateinen. Suurin sademäärä mitattiin Espoon Nuuksiossa, jossa koko kuun lukemaksi tuli huima 226,5 mm. Ennätys jäi karvan päähän; edellinen ennätys, 228,1 mm, mitattiin Vihdin Hiiskulassa vuonna 2006. Espoosta en löytänyt äkkiseltään tilastoja, mutta Helsinki-Vantaan lentoasemalla tuli lokakuun aikana tilastokaudella 1981-2010 vettä keskimäärin 73 mm. Tässä kuussa sadetta tuli kolmen lokakuun edestä!

Ensilumi satoi aivan etelässäkin 25.-26.10. Nyt voidaan hyvällä omallatunnolla puhua lumimyrskystä, saman matalapaineen yhteydessä mitattiin lounaisilla merialueilla myrskylukemia useammalla asemalla. (Videon otin 25.10.2017 Hangon Tulliniemessä)

 

Lokakuussa Suomen yli kulkivat hurrikaani Ophelian rippeet, sen yhteydessä meille(kin) kulkeutui Espanjan ja Portugalin metsäpalojen pienhiukkasia sekä Saharan pölyä. Aurinko värjäytyi taivaalla huomiota herättävän punaiseksi 17. lokakuuta.

Kuukausiennusteen mukaan marraskuusta olisi tulossa keskimääräistä lauhempi. Kuukausiennusteet saattavat välillä muuttua matkan varrella, joten jäämme seuraamaan talven lähestymistä jännityksellä ja kiinnostuksella!

 

 

Taas on se aika vuodesta! Kelloja siirretään 29. lokakuuta lauantain ja sunnuntain välisenä yönä tunnilla taaksepäin.

 

 

Lapsena siirtäminen oli yksinkertaista – piti käydä systemaattisesti asunnon jokainen kello läpi ja suorittaa aikamuutos. Nykyään ainakin minun asunnossani puolet laitteista on fiksuja ja puolet ei – tuona sunnuntaiaamuna pitää aamupöpperössä hetki ihmetellä, mitkä välineistä ovat kääntyneet omatoimisesti talviaikaan ja mitkä odottavat kääntäjää.

Monet kokevat ”mini jet lagin” turhana ja stressaavana, toisille taas muutos on tervetullut. Mutta miksi kelloja oikein siirrellään? Kurkataanpa historiaan.

Kellojen siirtämisen historia

Kesäaika-talviaika-järjestelmää ehdotti ensimmäisenä uusseelantilainen George Hudson, joka keräsi vapaa-ajallaan hyönteisiä ja siksi kaipasi työajan perään enemmän valoisaa aikaa. Hän ehdotti vuonna 1895 Wellington Philosophical Societylle kahden tunnin kellonsiirtoa keväisin ja syksyisin.

Täysin toisaalla ja uusseelantilaisesta ehdotuksesta tietämättä englantilainen William Willett sai vuonna 1905 ajatuksen kellojen siirtämisestä harmitellessaan aamuratsastuksella sitä, että lontoolaiset nukkuivat niin suuren osan päivästä. Hänen kerrotaan kaivanneen myös iltaisiin golf-sessioihin lisää pituutta. Kaksi vuotta myöhemmin hän esitti ratkaisuksi kesäaika-talviaika-järjestelmää.

Kumpikaan näistä henkilöistä ei saanut ajatustaan heti läpi, vaikka lobbasivat sitä ahkerasti. Todellisuudessa järjestelmään siirryttiin ensimmäisen kerran vasta vuonna 1916 Saksassa ja Itävalta-Unkarissa – ensimmäisen maailmansodan aikana oli syytä säännöstellä hiilenkäyttöä ja iltaisen päivänvaloajan pidentäminen kesäaikaan oli siihen oiva keino.

Sodan jälkeen käytäntö unohdettiin joksikin aikaa, mutta otettiin uudelleen käyttöön useammassa eri paikassa tulevina vuosikymmeninä, erityisesti toisen maailmansodan aikana. Vuoden 1970 energiakriisin seurauksena siitä tuli lopulta yleinen käytäntö etenkin Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa.

Kellojen siirtämisen perustelut

Kellojen siirtämisen puoltajat perustelevat siirtoa sillä, että kun kesäksi kelloja siirretään tunnilla eteenpäin, perinteisen toimistoaikaisen työpäivän jälkeen jää tunnin verran enemmän valoisaa aikaa vapaa-ajalle kuin sitä jäisi ilman siirtoa. Toki kolikon kääntöpuoli on, että kesäaikaan siirryttäessä myös auringonnousu lykkääntyy tunnilla.

Näin korkeilla leveysasteilla vuodenaikaisvaihtelu auringon nousu- ja laskuajoissa on niin suurta, että meillä tuo alkuperäisten perustelujen mukainen hyöty ilmenee heikommin kuin esimerkiksi Välimeren seudulla tai vielä lähempänä päiväntasaajaa. Itse ainakaan en koe valtavaa eroa siinä, laskeeko aurinko iltakymmeneltä vai yhdeltätoista – toisaalta, jos asuisin maassa, jossa auringonnousu- ja laskuajat eivät heitä kuin pari tuntia suuntaan tai toiseen kesän ja talven välillä, tuo yhden tunnin lisäys työajan jälkeisessä valoisassa ajassa saattaisi hyvinkin vaikuttaa merkittävästi vapaa-ajan vireystasoon.

Suomessa pimeä puolisko vuodesta on valosta nauttivalle ihmiselle raskas, keinovaloa tarvitaan apuvälineeksi. Syysaikaan siirtyminen toisaalta antaa mahdollisuuden nukkua aamulla pidempään (itseni kaltaisille aamu-unisille ihanaa!), toisaalta hyvin pian toimistoaikaisista töistä lähdetään jo ulos pimeyteen. Meillä toimistolla on onneksi isot ikkunat, mutta erityisesti käy sääliksi niitä, joiden työpiste sijaitsee päivänvalon ulottumattomissa – päivänvaloa ei välttämättä pääse näkemään kuin viikonloppuisin!

Onko sinun mielestäsi kesäaika-talviaika-vaihtelussa Suomessa (tai ylipäänsä) järkeä, vai pitäisikö siitä luopua kokonaan?

 

Mihinkäs se kesä vilahti, vastahan se alkoi?!

On taas se aika vuodesta, jolloin aletaan ihmetellä ensimmäisiä lumisateita. Sääennustekarttojen mukaan tiistain ja keskiviikon välisenä yönä saattaa jo hyvinkin sataa lunta Pohjois-Lapissa. Meteorologikin (ts. ainakin minä) joutuu hieman pinnistelemään miettiessään, milloin keskimäärin ensilumi yleensä sataa missäkin osassa Suomea. Tänään siis blogissa ajankohtainen aihe – ensilumen ja pysyvän lumen ajankohta tilastojen valossa.

Ensilumi

Suomi on etelä-pohjoissuunnassa pitkä maa. Ensilumen, eli Ilmatieteen laitoksen virallisen nimen mukaan ”ensimmäisen ehjän lumipeitteen”, satamisajankohdassa on tilastoissa huima ero maan etelä- ja pohjoisnurkan välillä. Katsotaanpa karttaa:

Luoteisimmassa Lapissa, Suomi-neidon käsineen kohdalla, ensimmäinen ehjä lumipeite (kutsun sitä nyt tässä blogitekstissä jatkossa ensilumeksi) satoi vertailukaudella 1981-2010 keskimäärin jo ennen lokakuun alkua. Etelärannikolla ja Ahvenanmaalla ensilumi satoi vasta marraskuun puolivälin jälkeen. Pinta-alaltaan suurimmassa osassa Suomea ensilumi tuli lokakuun loppupuoliskon tai marraskuun ensimmäisen viikon välisenä aikana.

Jos laajennetaan katsantoaika alkamaan 1900-luvun alkupuolella, löytyy seuraavanlaisia ennätyksiä: Helsingin Kaisaniemessä varhaisin ensilumi satoi 29.9.1928. Silloin lunta mitattiin maassa peräti 8 cm! Sodankylässä puolestaan varhaisin mitattu ensilumi löytyy päivämäärältä 8.9.1927, jolloin lunta mitattiin maassa 2 cm. Haitaria siis on. Myöhäisimmän ensilumen tilastoja en noin pitkältä ajalta äkkiseltään löytänyt, myöhäisimmän pysyvän lumipeitteen kyllä; siitä lisää kohta.

Ensimmäinen ehjä lumipeite vaatii toteutuakseen sen, että lunta on maassa klo 06 UTC havaintohetkellä (kesäaikaa klo 9, talviaikaa klo 8 aamulla). Eli lunta on näissäkin tapauksissa saattanut sataa jo aiemmin, mutta vaikka lunta tulisi maahan metri ja sen viimeiset rippeet sulaisivat havaintopaikalta juuri ennen tuota havaintohetkeä, ensilunta ei vielä virallisesti olisi satanut. (Tuon toteutuminen ainakaan metrin lumikertymällä olisi fysikaalisesti varsin epätodennäköistä. Sen sijaan ensimmäiset sentin tai parin kertymät saattavat hyvinkin jäädä havaintojen ulkopuolelle.)

 

Pysyvä lumipeite

Pysyvä lumipeite on Ilmatieteen laitoksen määritelmän mukaan talven pisin jakso, jolloin lunta on maassa yhtäjaksoisesti vähintään 1 cm. Jos siis lumi pysyy maassa pari viikkoa, sulaa täysin, ja myöhemmin saadaan kuukauden maassa pysyvä lumipeite, vasta tuo jälkimmäinen pätkä määritellään pysyväksi lumipeitteeksi.

Kuten äsken, kurkataanpa karttaa:

Paljon sinistä. Tarkoituskaan ei ole, että jokainen löytää kaikkien sinisten vyöhykkeiden sisältä juuri oman paikkakuntansa tilanteen, vaan pikemmin näyttää, miten suuri ero Suomen pohjoisimpien ja eteläisimpien osien tilanteen välillä on.

Suomen käsineessä eli Kilpisjärven tuntumassa pysyvä lumipeite satoi vertailukaudella yleensä jo ennen lokakuun puoltaväliä. Aivan etelärannikolla sekä Ahvenanmaalla sitä ei vertailukaudella keskimäärinkään oltu saatu vielä edes tammikuun ensimmäisen viikon päätyttyä!

Ennätyksiä: Varhaisin pysyvä lumi tuli Helsingin Kaisaniemessä 28.10.1941, Sodankylässä 3.10.1978. Myöhäisin pysyvä lumi puolestaan tuli Helsingin Kaisaniemessä vuonna 2008 vasta 2.3. (!), Sodankylässä puolestaan 15.12. Jos siis haluaa tilastojen mukaan melko varman valkoisen joulun, kannattaa suunnata Keski- tai Pohjois-Lappiin!

Nyt siis jäämme odottelemaan, milloin ensilumi ja pysyvä lumi tulevat missäkin osassa maata. Itselleni toivon lumista talvea, lumi tuo valoa ja kauniit maisemat. Minun on tosin helppo sanoa, sillä asun kerrostalossa enkä joudu lumenluontihommiin. Minkälainen on sinun suosikkitalvesi lumen suhteen?

Korkeapaineesta on nautittu kohta jo viikon verran ja samaa iloa jatkuu vielä viikonlopulle asti. Moni meistä on tottunut ajattelemaan, että korkeapaineessa on kyse automaattisesti aurinkoisesta säästä, mutta yllättäen meteorologin lupaamana korkeapainepäivänä taivaan saattaakin kattaa tasaisen harmaa ja ainakin joillekin masentava pilvi. Mistä tuo pilvi tupsahti? Ennustettiinko vain ihan perinteisesti päin pusikkoa vai mikä meni pieleen?

Korkeapaine kesällä

Kesäinen korkeapaine on usein niitä helpoimpia ja mukavimmin ennustettavia säitä. Sopivan sulkukorkeapaineen sattuessa sääkartoilla on nähtävissä jo etukäteen, että aurinko tulee paistamaan aamusta iltaan asti ja sateita ei näy mailla eikä halmeilla. Yksi Maikkarin kollegoista kertoikin työhönopetteluvaiheensa olleen haastavan – se osui juuri tällaisen pitkän korkeapainetilanteen ajaksi ja joka päivä oli keksittävä, miten esittää uusin sanoin ”aurinkoista ja poutaa” ja saada koko itselle annettu aika kulutettua!

Helteisen sulkukorkeapaineen tilanteessa ilma on niin lämmintä, että se kykenee sitomaan ilman sisältämän kosteuden itseensä, eikä pilviä pääse muodostumaan.

 

Korkeapaine talvella

Talvinen korkeapainetilanne on usein, toisin kuin kesäinen, pysyvän harmaa ja pilvinen. Sadetta ei juuri tule, mutta tasainen harmaus jatkuu silmänkantamattomiin. Tällöin ilmakehän alaosaan muodostuu ns. lämpötilainversio eli tilanne, jossa inversiokerroksen alapuolella lämpötila on matalampi kuin sen yläpuolella. Jos jäisit katsomaan lämpömittaria lentokoneen lentäessä inversiokerroksen läpi, sen alla näkisit ensin numeroita kuten 4, 3, 2, 1… yhtäkkiä seuraavana tulisikin 9, 8, 7… Celsiusastetta! Tuo lämpötilan hyppäyskohta on juuri tuo kuuluisa inversiokerros.

Mitä inversiokerros tarkoittaa käytännön elämässä: kosteus jää sen alle ”jumiin”. Meille kaikille on tuttua, että lämmin ilma nousee ylöspäin, mutta jos ylhäällä on lämpimämpää kuin nousuhaluisen ilman lämpötila, ei ilmalla ole suuntaa, mihin mennä! Se jää kellumaan inversiokerroksen alle. Tämän voi nähdä esim. tehdassavupiipun savusta, joka nousee ylöspäin jonkin matkaa, mutta muodostaa jollekin kerrokselle lautan eikä enää etene korkeussuunnassa.

Toisin kuin kesätilanteessa, ilma on niin viileää, että se ei pysty sitomaan itseensä näkymättömiin kaikkea pilven sisältämää kosteutta, eikä talvella vähäiseksi jäävä auringonsäteilykään saa lämmitettyä ilmaa niin paljoa, että pilvipisarat haihtuisivat. Sumupilvi jää taivaalle koko päiväksi, siitä saattaa jopa tulla vähän tihkua tai lunta.

Yksi poikkeus pilviseen talviseen korkeapaineeseen on: hyvin kuivan korkeapainesään tilanteet, jolloin kosteutta ei riitä pilviksi asti (tai ilma on niin kylmää, että kosteus leijailee kimaltelevina pikku jääkiteinä alas). Silloin sää on aurinkoinen ja usein myös pakkanen kireää. Tällaisissa tilanteissa saavutetaankin yleensä talven kylmimmät lämpötilat!

 

Korkeapaine välivuodenaikoina

Kesällä korkeapaine on useimmiten aurinkoinen, talvisin pilvinen. Mutta entä sillä välillä? Tämä on kysymys, joka aiheuttaa meteorologeillekin harmaita hiuksia. On hyvin, hyvin pienestä kiinni, riittääkö auringonsäteily lämmittämään ilmaa niin, että pilvet katoavat ja taivas on sininen. Usein tällaisina epävarmoina päivinä lopputulos on läikikäs: osassa Suomea aurinko paistaa, osassa on harmaa ja täyspilvinen sää.

Pilvisyysennuste vaikuttaa suoraan lämpötilaennusteeseen: muistanpa vielä hyvin joidenkin vuosien takaisen pääsiäisen, jolloin meteorologit uskoivat siihen, että pilvikerros haihtuu ja povasivat lähes kahdenkympin lämpötiloja. Lööpit hehkuivat tulevaa kesäistä pääsiäistä. Kuinka kävi? Pilvikatto jäi päälle ja lämpötila suuressa osassa maata +12ºC tienoille.

Näissä tilanteissa tietokonemallit ovat usein oikeassa – mutta eivät aina. Jää kunkin meteorologin tehtäväksi päätellä, kummin päin tilanteessa tulee käymään. Usein syys- ja kevätkorkeapainetilanteissa meteorologien välinen keskustelu toimistolla liittyykin juuri pilvisyyteen. Missä sitä on? Kuinka paljon? Mitä ennustit? Olivatko mallit oikeassa? Näiden tietojen pohjalta pyritään muodostamaan kuva siitä, mitä tulevina päivinä tuleman pitää.

Tätä pilvisyysarvailua riittää siis vielä muutaman päivän ajan. Toivotan teille mahdollisimman aurinkoisia korkeapainepäiviä!

TIEDOKSI

Olemme ottaneet blogissamme käyttöön kommenttien ennakkotarkistuksen. Kommentteja käydään läpi toimistotyöajan puitteissa arkipäivisin.

Blogin keskusteluun voi osallistua asiallisilla, aiheeseen liittyvillä ja toisia kunnioittavilla kommenteilla. Viestejä voidaan jättää julkaisematta ylläpidon harkinnan mukaan.

Viime aikoina sää on ollut vahvasti läsnä maailman sääuutisissa. Hirmumyrskyt ovat tappaneet ihmisiä, aiheuttaneet tulvia ja tuhonneet sekä ihmisomaisuutta että luontoa.

Trooppisten myrskyjen nimet menevät helposti sekaisin – meteorologikin joutuu välillä pienen hetken miettimään, puhuuko nyt vaikkapa syklonista vai taifuunista.

Tänään blogissa pieni tietopaketti näistä tuhoisista luonnonilmiöistä.

 

Trooppiset syklonit

Trooppinen sykloni on yleisnimitys hirmumyrskyille, joita tavataan päiväntasaajan lähettyvillä (mutta ei ikinä päällä!). Myrskyt saavat nimensä maantieteellisen sijaintinsa mukaan:

Hurrikaani: Atlantilla tai koillisella Tyynellämerellä

Taifuuni: Luoteisella Tyynellämerellä

Sykloni: Eteläisellä Tyynellämerellä tai Intian valtameressä

Kaikki nämä ovat siis rakenteensa ja yleisen käytöksensä puolesta sama ”otus”, vain niiden sijainti antaa niille nimen.

 

Trooppisen syklonin voimakkuus

Hurrikaanien kohdalla on totuttu puhumaan kategorioista: kategorian 1 hurrikaani on heikompi kuin huippuvaarallinen kategorian 5 hurrikaani. Trooppisen syklonin paikka asteikolla määrittyy sen keskituulennopeudesta.

Ikävä kyllä trooppisen syklonin voimakkuuden määrittävä asteikko ei suinkaan ole sama ympäri maailman. Kullakin trooppisia sykloneja tutkivalla ja niistä varoittavalla keskuksella (esim. NHC eli National Hurricane Center tai JMA eli Japan Meteorological Agency) on oma asteikkonsa, jonka kullakin luokalla on omat rajatuulennopeutensa. Esimerkiksi kategorian 4 hurrikaani olisi samanvoimakkuisena Intian valtamerellä esiintyessään ”Extremely Severe Cyclonic Storm” tai ”Super Cyclonic Storm”, voimakkuudestaan riippuen.

Suomalaiseen säähän tottuneelle trooppisten syklonien tuulennopeudet kuulostavat täysin käsityskyvyn ylittäviltä. Heikoimmillaankin myrskyn 10 minuutin keskituulennopeuden tulee olla 30 m/s tienoilla, jotta se saisi nimekseen hurrikaani tai taifuuni. Keskituulennopeus tarkoittaa automaattisesti, että ajoittain, etenkin puuskissa, tuuli on huomattavasti tuota rajanopeutta suurempi.

 

Trooppisen syklonin synty

Trooppisia sykloneja ei voi syntyä Suomen, tai edes Euroopan, läheisillä merialueilla. Trooppiseen sykloniin sitoutuu käsittämättömän suuri määrä energiaa, joita ei näin kylmien merien yhteydessä yksinkertaisesti ole saatavilla. Trooppisia sykloneja varten onkin olemassa ”ostoslista”: näitä kaikkia (tai lähes kaikkia, mikäli olosuhteet ovat muuten otolliset) tarvitaan, jotta trooppinen sykloni voisi syntyä:

• Veden lämpötila vähintään 26.5ºC vähintään 50 m paksuisessa vesikerroksessa
• Ilman riittävä jäähtyminen pinnasta ylöspäin noustessa, jotta syntyisi riittävä konvektio eli ilman nousu- ja laskuliike
• Riittävästi ilmankosteutta etenkin troposfäärin ala- ja keskiosassa ”ruokkimaan” syklonin valtavaa kosteustarvetta
• Tuuliväänne eli ilmakerrosten välisen tuulen suunnan ja nopeuden ero ei saa olla kovin suuri, ettei kokonaisuus hajoa jo ennen kunnolla muodostumistaan
• Vähintään 555 km etäisyys päiväntasaajalta, jotta Coriolis-voima kääntäisi tuulet puhaltamaan kehämäisesti
• Ennestään olemassaoleva matalapaine tms. säähäiriö, jonka yhteyteen trooppinen sykloni kehittyy

Kun kaikki nämä ehdot täyttyvät, pieni säähäiriö voi kehittyä voimakkaaksikin trooppiseksi sykloniksi.

Trooppisen syklonin ominaisuuksia

Trooppiset syklonit ovat kooltaan valtavia. Niiden halkaisija on tyypillisesti välillä 100-2000 kilometriä.

Trooppisen syklonin keskellä on silmä, joka on täysin tyyni ja lähes pilvetön. Silmän ympäri kiertävä ilmavirtaus puhaltaa pohjoisella pallonpuoliskolla vastapäivään, eteläisellä myötäpäivään. Trooppista syklonia kiertää pilvivalli, jossa voimakkain konvektio eli voimakkaammat ukkoset ja sateet muodostavat kehiä, muodoltaan ikään kuin vuosirenkaat puussa.

Ikään kuin tuhoisat tuulet ja sateet eivät riittäisi, trooppisen syklonin ukkosiin saattaa liittyä myös pyörremyrskyjä eli tornadoja / trombeja.

 

Trooppisen syklonin tuhovoima

Trooppisen syklonin pahimmat tuhoa aiheuttavat tekijät ovat tuuli (mitä voimakkaammat ja / tai pitkäkestoisemmat tuulet yhdessä paikassa, sitä enemmän tuhoja), sade (erityisesti sen aiheuttamat tulvat), myrskyvuoksi eli tuulen ja ilmanpaineen aiheuttama vedenpinnan nousu trooppisen syklonin yhteydessä, sekä tuulen nostattama aallokko.

Trooppiset syklonit aiheuttavat pahimmillaan katastrofaalista tuhoa. Ihmishenkien menetyksessä mitattuna pahin tunnettu trooppinen sykloni oli vuonna 1970 Bangladeshiin iskenyt Great Bhola Cyclone, joka tappoi peräti 300000-500000 ihmistä. Yli 100000 ihmisen hengen menetyksen on viimeisen parinsadan vuoden aikana aiheuttanut yhteensä 10 trooppista syklonia; niistä valtaosa oli Bengalinlahden sykloneja.

Voimakkaimmat trooppisessa syklonissa mitatut 1 minuutin keskituulet havaittiin vuonna 2015 Patricia-hurrikaanissa: peräti 345 km/h eli 96 m/s! Verrokiksi – Suomessa suurin mitattu 10 minuutin keskituulennopeus on 31 m/s. 10 minuutin keskituulennopeudet ovat toki aina pienempiä kuin 1 minuutin keskituulennopeudet, mutta mittaluokan ero on jo paljonpuhuva.

 

Trooppisen syklonin elinkaari

Trooppiset syklonit syntyvät, tai ainakin saavuttavat trooppisen syklonin tuulennopeuden, merellä. Trooppisille myrskyille otollisin aika vaihtelee hieman alueittain, mutta se korreloi aina meren lämpötilan kanssa. Joillakin alueilla trooppisilla sykloneilla on oma sesonkinsa, toisilla niitä esiintyy ympäri vuoden, mutta joinakin kuukausina yleisemmin kuin toisina.

Trooppisten syklonien reitin määräävät toisaalta tuulet, toisaalta myös muut olosuhteet ympäristössä.

Hirmumyrskyt alkavat heikentyä, kun niiden energian saanti syytä tai toisesta loppuu; pysyäkseen hengissä, ne tarvitsevat valtavan määrän kosteutta ja alhaaltapäin tulevan lämmön aiheuttamaa nousevaa liikettä. Kun trooppinen sykloni ajautuu maalle tai joutuu sille epäsuotuisaan ympäristöön, esim. liian viileälle merelle, se alkaa nopeasti heiketä ja muuttuu ”tavalliseksi” matalapaineen keskukseksi. Tällaisia matalapaineen keskuksia, joiden menneisyydestä löytyy ura hurrikaanina, ajautuu joskus jopa meille Suomeen asti!

Ilmastonmuutoksen odotetaan lisäävän sekä trooppisten myrskyjen määrää että niiden tuhovoimaa, sillä myrskyjen käyttöön on enemmän lämpöenergiaa. Tämä lisääntyminen on nähty myös jo käytännössä.

 

Trooppisten syklonien nimeäminen

Trooppisia myrskyjä nimeäviä meteorologisia toimistoja on yhteensä 11 kpl. Nimen antava toimisto määrittyy myrskyn syntypaikan sijainnin mukaan. Nimilista on määritelty kussakin toimistossa jo etukäteen ja nimet annetaan listalta myrskyille esiintymisjärjestyksessä (esim. aakkosjärjestyksessä, Japanissa numerojärjestyksessä). Mikäli myrsky on erityisen tuhoisa, nimeä ei enää uudelleenkäytetä, vaan se poistetaan listalta.

 

Hirmumyrskyt ovat äärimmäisen kiehtova, mutta myös tuhoisa luonnonvoima. Niihin suhtautumisesta on viime aikoina saatu yllättäviäkin tietoja: ihmiset eivät tutkitusti ryhdy suojautumistoimenpiteisiin yhtä herkästi, jos myrskyllä on naisen nimi, kuin jos samanlaisella myrskyllä on miehen nimi. Tämä näkyy, ikävä kyllä, myrskyjen takia henkensä menettäneiden lukumäärässä. Hirmumyrskyjen tuhovoimaa ei ikinä pidä aliarvioida.

 

 

 

Heinäkuun puoliväli lähestyy!

 

Tässä heinäkuussa ei ole vielä pitkiä lämpimiä ja poutaisia jaksoja näkynyt, sää on pysynyt varsin epävakaisena.  Pohjoiseen suuntautuvat lämpimän ilmamassan kielekkeet ovat jääneet läntisen Euroopan ja Venäjän ylle.

Suuren mittakaavan korkea- ja matalapaineiden sijainti määrittää suurilta osin paikallissään. Töihin tullessaan meteorologi tarkistaakin ensimmäisenä, minkälaisessa ilmamassassa ollaan, missäpäin Eurooppaa on laajoja korkea- ja matalapaineiden alueita ja erityisesti missäpäin kulkee lämpimämmän ja viileämmän ilmamassan rajapinta ylempänä ilmakehässä.

Loppuviikon ajan Suomi pysyy liikkuvien matalapaineiden reitillä. Meteorologien usein käyttämien ilmausten avulla muotoiltuna – ”sää on epävakainen”.  Sateet ja auringonpaiste vuorottelevat ja sää ei ole ihan mahdottoman kylmä, mutta eipä helteinenkään; vertailukautena eli vuosina 1961-1990 keskimääräinen päivän ylin lämpötila vaihteli Suomessa kuun puolivälissä välillä 20 – 21 Celsiusastetta, mutta loppuviikolla lämpötila ei jaksa kivuta kahteenkymppiin minään päivänä kaikkialla Suomessa.

Liikkuvat matalapaineen keskukset ja niihin liittyvät sateet ovat tehneet tulevan viikonlopun sään ennustamisesta jännittävää. Matalapaineiden ja sateiden reitissä on ollut satojen kilometrien heittoja ennusteiden välillä, yksittäisissä paikoissa sääennuste on seilannut täysaurinkoisen ja kaatosateen välillä.

Seuraavaa osataan kuitenkin jo melko suurella varmuudella sanoa:

Huomenna torstaina edelliset sadealueen rippeet heikkenevät vähitellen maan pohjoisosan yllä, mutta etelästä leviää jo seuraava annos sateita. Perjantaina tuo uusi sadealue matkaa maan keskiosan yli, lounaasta alkaen sää alkaa jo poutaantua.  Lauantaina sateet siirtyvät jo maan pohjoisosan ylle. Sunnuntai, joka ei enää mahtunut videolle, näyttää varsin poutaiselta koko maassa; uudet sateet kärkkyvät kuitenkin jo lännessä nurkan takana.

Hyvää loppuviikkoa kaikille!