Maa makaa martona kohmeessa – heijastuksia

Julkaistu
Aleksi ja Liisa iloitsevat Forecan lumihiutaleheijastimista. Kuva: Karita Kontula-Sokka/MTV Sää

Marraskuu. Synkeä ja musta. Vuoden pimein aika. Sivistyssanakirjassa sanaa marras kuvataan sanoilla kuollut, kuoleva, vainaja tai kuoleman enne. Marraksella on monta selitystä, mutta henget, kuolleet ja vainajien uhrit liittyvät jotenkin marras-sanaan.

Marraskuussa pohjoisin Suomi kietoutuu kaamokseen. Pisimmillään kaamos kestää noin 50 vuorokautta.

Hiihtäjä Virpi Sarasvuo kirjoitti viime viikolla Hesarissa marraskuusta: ”Kaikki eivät tätä pimeyttä kestä. Takavuosina kanadalaiset jättivät Rukan maailmancupiin tulematta. Oli liian kova rasti tulla matkan takaa tänne yökisoihin. Eivät päässeet kuulemma hereille lainkaan. Menivät mieluummin suoraan Keski-Eurooppaan valohoitoon.”

Mutta vaikuttavat nämä marraskuun päivät meihin suomalaisiinkin. Väsyttää. Aamulla ja illalla on pimeää, keskipäivällä harmaata. Toiset käyttävät kirkasvalolamppuja, toiset D-vitamiinia. Pitäisikö Suomen lähettää kaikki suomalaiset lentokoneella pilvien yläpuolelle näkemään hiukan aurinkoa? Ehkä puoli tuntia riittäisi? Siitä saataisiin Finnair nousuun ja suomalaisille pirteyttä ja D-vitamiinia.

Apropos, pimeys. Suomalaiset tykkäävät etenkin vuoden pimeimpänä aikana pukeutua tummiin vaatteisiin. Miksi?

Kuitenkin meidän pitäisi ulkona liikkuessamme näkyä. Siihen heijastin on oiva keksintö. Harva tietää, että tieliikennelaki määrää jalankulkijan pimeän aikana tiellä liikkuessaan käyttämään asianmukaista heijastinta.

Moni ei varmaan tiedä sitäkään, että heijastin on suomalainen keksintö. Pertteliläinen maanviljelijä Arvi Lehti keksi heijastimen 1950-luvulla. Tarina kertoo, että Arvi Lehti oli joutunut hevosineen pimeässä kolariin. Hevonen kuoli. Lehti keksi, että hevoset ja kärryt pitäisi jollain tavalla merkitä, jotta tielläliikkujat näkevät ne pimeässä. Hän rupesi tekemään heijastavia laattoja talousmuovista, joten heijastimia valmistavan yrityksen nimeksi tuli Talmu.

Myöhemmin Arvi Lehden poika Taisto Lehti suunnitteli klassisen lumihiutaleheijastimen.

Heijastimen käyttö kannattaa. Liikenneturvaa siteeraten: Kaukovaloilla ajava autoilija näkee ilman heijastinta pimeällä tiellä kulkevan jalankulkijan noin 100 metrin etäisyydeltä vaatetuksesta riippuen. Heijastinta käyttävä nähdään jo 300 metrin päästä. Kohtaamistilanteessa lähivaloilla ajava autoilija havaitsee ilman heijastinta kulkevan henkilön vasta noin 40 metrin päästä, kun jalankulkijan heijastin näkyy jo 150 metrin etäisyydeltä.

Valaistuissa taajamissakin voi olla vaikea havaita pimeän aikaan liikkuvia jalankulkijoita ja pyöräilijöitä. Sade, sumu ja ikkunoiden huurtuminen heikentävät kuljettajan näkymää. Myös valojen ja tuulilasin likaantuminen vaikeuttavat näkemistä. Myös katu- ja mainosvalot sekä puiden ja pensaiden varjot hankaloittavat havainnointia.

Mutta miten on? Näemmekö tänä talvena Etelä-Suomessa lumihiutaleita vain heijastimissa? Tällä hetkellä lumiraja on varsin kaukana pohjoisessa.

15 vuorokauden ennusteessa ei paljoa sateita näy.  http://www.foreca.fi/Finland/Helsinki/15vrk
15 vuorokauden ennusteessa ei paljoa sateita näy. http://www.foreca.fi/Finland/Helsinki/15vrk

Onko kahta samanlaista lumihiutaletta?

Julkaistu

lumihiutale
Kenties lumihiutaleelle ei annettu mitään muuta mahdollisuutta kuin kasvaa juuri tuollaiseksi.

Lumihiutaleen yksilöllinen rakenne on kiehtonut ihmismieltä kautta historian. Ainakin 1600-luvulle asti käytiin kiivasta keskustelua siitä, että voiko lumihiutaleella olla oma sielu. Hiutaleita on saanut kuluneen talven ajan lapioida ja työntää lumikolalla miehenkorkuisiksi kasoiksi siihen malliin, että henkilökohtaisesti olen tullut siihen johtopäätökseen, että lumihiutaleen sielun on pakko olla läpeensä sysimusta. Jo vilkaisu Forecan toimiston ikkunasta kertoo, että vapaa-ajan ongelmia ei ole tiedossa tänäkään iltana.

Johannes Kepler julkaisussaan ”On the Six-Cornered Snowflake” (1611) kiinnitti huomiota lumihiutaleen säännölliseen kuusikulmaiseen rakenteeseen. Mikroskoopin keksimisen jälkeen lumihiutaleen sielunelämään perehtyi englantilainen fyysikko Robert Hooke, joka julkaisi käsin piirrettyjä mikroskooppikuvia kaikesta, mitä sai mikroskoopin alle mahdutettua – aina kirpusta lumihiutaleeseen – vuonna 1665 julkaistussa teoksessa Micrographia. Ensimmäisen systemaattisen tutkimuksen lumihiutaleista teki vuonna 1954 japanilainen ydinfyysikko Ukichiro Nakaya, joka ydinfysiikan tutkimuslaitteiston puuttuessa alkoi luetteloimaan lumihiutaletyyppejä sekä jääkiteen kasvuun vaikuttavia tekijöitä, lopuksi luoden kontrolloiduissa olosuhteissa keinotekoisia lumihiutaleita.

Onko sitten kahta samanlaista lumihiutaletta? Helppo vastaus olisi sanoa, että ei ole. Toisaalta tähän visaiseen kysymykseen ei ole olemassa varmaa vastausta. Se, että sinä et ole löytänyt kahta samanlaista hiutaletta ei kerro mitään siitä mahdollisuudesta, etteikö niitä kuitenkin jossain saattaisi olla olemassa. Käytännössä kenenkään aika ei riitä analysoimaan miljardien hiutaleiden kidemorfologiaa. Lisäksi meinaavat nuo vielä sulaakin, kun taas västäräkki laulaa puussa.

Jokaisen lumihiutaleen syntyä ohjaavat samat fysiikan ja kemian lait. Ilmassa leijuva pieni partikkeli, vaikkapa pölyhiukkanen voi toimia alkuna kokonaisen tapahtumaketjun vyörylle, missä pienikin muutos ympäristön olosuhteissa tuottaa taas hiukan erilaisen lumihiutaleen.

Aitoa sattumaa vai vahvan deterministisen syy-seurausketjun tulos? Kenties villalapasen päälle tippuneelle lumihiutaleelle ei annettu mitään muuta mahdollisuutta kuin kasvaa juuri tuollaiseksi.

Lähteet:
snowflake.com Kenneth G. Libbrecht, Caltech
http://www.its.caltech.edu/~atomic/snowcrystals/earlyobs/earlyobs.htm

Lumikiteiden visualisointi soluautomaateilla – Juha Laakko
https://arkki.ramk.fi/RAMK/julkaisutoiminta/Julkaisut/Lumikiteiden%20visualisointi.pdf

Valokuva:
flickr, Snowflake – David Wayne’s photostream