Suomen surkea ukkoskesä – tiesitkö, missä salamoi 300 päivänä vuodessa?

Julkaistu

Tilastohistorian vaisuin ukkoskesä?

Myrskybongareiden kannalta kulunut kesä ei ole juurikaan tarjonnut jännitystä Suomessa. Merkittäviä ukkospäiviä ei toistaiseksi ole ollut, ja tilastojen valossa tästä kesästä onkin hyvää vauhtia muodostumassa tilastohistoriamme “surkein” ukkoskesä.

Heinäkuun loppuun mennessä maasalamahavaintoja Suomen alueella on kertynyt n. 14 000 kpl, mikä on vain n. 13,5 % normaalimäärästä (keskimäärin heinäkuun loppuun mennessä 104 000 maasalamaa). Verrattaen eniten on salamoinut Etelä- ja Itä-Suomessa, kun taas Lapista löytyy alueita, joilla ei tänä vuonna ole yhtä ainuttakaan salamahavaintoa. Yksittäisistä päivistä puhuttaessa eniten salamahavaintoja on kertynyt 9. heinäkuuta, noin 2500 kpl. Keskimäärin Suomessa havaitaan vuosittain 140 000 maasalamaa, joista valtaosa rekisteröidään touko-elokuussa. Ilmatieteen laitoksen tilastojen mukaan rajuimmat ukkoskesät olivat vuosina 1972 ja 1988, jolloin kumpanakin vuonna Suomessa havaittiin yli 300 000 maasalamaa. 29. kesäkuuta vuonna 1988 Suomessa havaittiin n. 40 000 maasalamaa, joka on yksittäisen päivän salamaennätys. 2000-luvulla on puolestaan ollut useita peräkkäisiä vaisuja ukkoskesiä.

Kuluneen heinäkuun salamointisaldo saattaa muodostua ennätysalhaiseksi. Perjantai-iltapäivään mennessä heinäkuussa oli salamoinut n. 10 000 kertaa. Ennätys syntyy, mikäli heinäkuun kokonaissalamamäärä jää alle 10 500 (v. 1968 lukema).

Kuluneen kesän ajan olemme kuuluneet lähes poikkeuksetta polaarisen ilmamassan piiriin, jolle on tyypillistä epävakainen ja viileä sää. Pohjoismaat ovat jääneet loukkuun nk. kylmään solaan, jossa on syntynyt hidasliikkeisiä, jopa paikallaanpysyviä matalapaineita. Tämän kesän salamointi on ollut peräisin pääosin heikohkoista, yksisoluisista ukkoskuuroista, jotka ovat eliniältään lyhyitä ja pinta-alaltaan pieniä. Viileän säätyypin vallitessa ukkosten syntymiselle ei ole tarpeeksi energiaa, sillä ilman kosteussisältö ja sen nousuliikkeet jäävät pienemmiksi, jolloin myöskään pilvet eivät pääse kasvamaan kovin korkeiksi. Polaarisessa ilmamassassa muodostuu herkästi sadekuuroja, mutta koska pilvien korkeus jää usein verratten matalaksi, on salamointikin vähäisempää.

Kuva 1: Kuluneena kesänä salamointi on ollut hyvin paikallista ja liittynyt yksittäisiin kuuroihin. Forecan Salamatutkasta (Veneilysään alta) voit seurata reaaliajassa salamointia Suomessa.
Kuva 1: Kuluneena kesänä salamointi on ollut hyvin paikallista ja liittynyt yksittäisiin kuuroihin. Forecan Salamatutkasta (Veneilysään alta) voit seurata reaaliajassa salamointia Suomessa.

Tämän kesän voimakkaimmat ukkoset ovat jääneet keskiseen Eurooppaan, missä on kulkenut keskileveysasteiden helteisen ja kostean sekä polaarisen ja viileän ilmamassan rajavyöhyke. Lämpimään ilmamassaan mahtuu enemmän kosteutta ja toisaalta ilman nousuliikkeetkin ovat voimakkaampia. Keski-Euroopassa syntyneet ukkoset ovat olleet nk. monisolu-ukkosia, joissa useampi ukkospilvi muodostaa laaja-alaisemman rykelmän. Tiheimmät salamoinnit ovat kuitenkin liittyneet nk. MCS (mesoscale convective system = mesoskaalan konvektiivinen järjestelmä) -tapauksiin, joiden halkaisija voi olla useita satoja kilometrejä. Ne ovat pitkäikäisiä, voimakkaita ja vaaraakin aiheuttavia “ukkoskuuromöykkyjä”, joita syntyy erityisesti, kun kylmää ja kuivaa ilmaa kiilaa kostean helleilman päälle. Suomessakin yksittäisestä vilkkaasta ukkospäivästä saattaa kilahtaa salamakassaan jopa puolet koko kesän salamamäärästä.

Kuva 2: Valtava MCS Saksan yllä heinäkuun alkupuolella (kuva: EUMETSAT)
Kuva 2: Valtava MCS Saksan yllä heinäkuun alkupuolella (kuva: EUMETSAT)

Forecan sivuilta löytyy Sadekartat-osion alta 10 minuutin välein päivittyvä reaaliaikainen salamatutka, johon kannattaa tutustua! Tutkasta voit seurata salamointia ja sadetta alueellasi.

Missä päin Suomea ukkostaa eniten?

Suomessa ukkoskausi on verrattaen lyhyt ja se rajoittuu pääasiassa toukokuun lopusta elokuun loppuun yltävälle ajalle. Valtaosa ukkospäivistä kertyy heinäkuun ja elokuun alkupuoliskon aikana. Keskimäärin yksittäisellä paikkakunnalla ukkospäiviä on vuodessa 12 kpl. Vuosina 1998-2012 ukkospäiviä on ollut eniten Uudellamaalla: kapeata rannikkoaluetta lukuun ottamatta n. 14-16 kpl. Toisaalta myös maan keskivaiheilla, Keski-Suomessa, Pohjois-Savossa ja paikoin Pohjois-Pohjanmaallakin on ylletty 15 ukkospäivään. Verrattaen vähiten ukkostaa aivan länsirannikon tuntumassa sekä toisaalta Lapissa – vähiten ukkospäiviä, n. 3-5 kpl/vuosi on Käsivarressa sekä Inarin ja Utsjoen suunnalla. Alku- ja keskikesällä ukkoset keskittyvät selvästi sisämaahan, kun taas loppukesästä ne yleistyvä rannikoilla ja syksyllä merialueillakin.

Venezuelan Catatumbo-joella salamoi jopa 300 päivänä vuodessa

Törmäsin taannoin mielenkiintoiseen The Guardian -lehden artikkeliin “Catatumbo Lightning”, jossa paikallinen toimittaja oli lähetetty Pohjois-Venezuelaan valokuvausreissulle Catatumbo-joelle ikuistamaan poikkeuksellisen tiheää salamointia. Keskimäärin Catatumbo-joen suulla salamoi lähes 200 päivänä vuodessa, mutta paikalliset ovat ilmoittaneet havainneensa salamointia jopa 300 päivänä. Salamointi on erikoista myös siinä mielessä, että se kestää tyypillisesti puoli vuorokautta ja on ajoittain hyvin intensiivistä. Yön aikana saattaa salamoida jopa 20 000 kertaa, jolloin Suomen kuluneen kesän salamamäärä saataisiin Catatumbolla täyteen reilussa kahdeksassa tunnissa.

Catacumbo-joen läheinen ympäristö on alavaa kosteikkoa, kun taas joen päässä olevaa Maracaibo-järven läheisyydessä kohoaa vuoristo. Pinnanmuodot järven ympärillä aiheuttavat todennäköisesti paikalliseen tuulikenttään divegenssiä eli tuulen hajaantumista. Vuoristolla ilma joutuu pakotettuun nousuun kohdaten ylempänä kylmemmän ilman, jolloin ukkospilviä pääsee syntymään. Tuulet ikään kuin “kiertävät kehää” ja ovat jumissa tässä suljetussa altaassa, jolloin sama ilmiö toistuu lähes muuttumattomana päivästä toiseen. On myös arveltu, että alueen kosteikot ja suot vapauttaisivat ilmaan hyvin runsaasti metaania, joka puolestaan ruokkii salamoinnin syntyä. Liekö siis sekä pinnanmuotojen että metaanin yhteisvaikutus syynä poikkeuksellisen tiheään salamointiin.

Venezuelan Catatumbo-joelle järjestetään säännöllisesti salamabongausreissuja, joten Suomen vaisuun ukkoskesään turhautuneet voivat harkita tätä vaihtoehtoa seuraavana matkakohteenaan.

Kuva 3: Catatumbo-joki sijaitsee Venezuelan luoteisosassa (kuva: Google Maps)
Kuva 3: Catatumbo-joki sijaitsee Venezuelan luoteisosassa (kuva: Google Maps)

Oletteko te lukijat helpottuneita vaisusta ukkoskesästä vai olisitteko kaivanneet enemmän jytinää?

Markus Twitterissä: @markusmanty

Foreca Twitterissä: @forecasuomi

Suomen lämpöennätyksestä tasan viisi vuotta

Julkaistu

Muistan edelleen elävästi sen heinäkuisen, suorastaan surrealistisen torstain, kun olin ajamassa pääkaupunkiseudulta kohti kotikaupunkiani Jyväskylää. Päivästä oli ennustettu poikkeuksellisen lämmintä ja oli jopa pieni mahdollisuus Suomen kaikkien aikojen lämpöennätyksen rikkoutumiselle (ed. Turku +35,9 °C, 7/1914). Maisema oli kyseisenä päivänä suttuinen, vähän usvainenkin, Venäjän metsäpaloista kantautuneen savun vuoksi. Auton lämpömittari kohosi automatkan aikana 30 asteesta 35 asteeseen. Pysähdyin myöhäisiltapäivästä Hartolan kohdalla huoltoasemalle hakemaan vilvoittavaa juomaa ja tarkistin samalla silloisella nokialaisellani päivän uutiset. ”LIPERI +37,2 – SUOMEN UUSI LÄMPÖENNÄTYS!”, hehkutettiin erään iltapäivälehden sivuilla. Myöhemmin illalla Ilmatieteen laitos vahvisti lukeman ja näin ollen Suomen uusi lämpöennätys oli virallisesti syntynyt. Samana päivänä mitattiin myös uusi vuorokauden keskilämpötilaennätys Savilahdessa: +28,9 astetta. Tämän viikon keskiviikkona, 29. heinäkuuta, tuleekin kuluneeksi tasan viisi vuotta historiallisesta päivästä.

Mikä mahdollisti lämpöennätyksen syntymisen?

Jo heinäkuun 2010 alussa Pohjois-Venäjälle muotoutui korkepaineen keskus, joka pysytteli lähes paikallaan elokuun alkupuolelle saakka. Etelä-Venäjällä kuumuusputki alkoi jo kesäkuussa ja saavutti huippunsa heinäkuun keski- ja loppupuolella, jolloin lämpötila kohosi laajalti 40 asteen lukemiin. Heinäkuun alkupuolella lähes koko Euroopassa oli hyvin lämmintä: esimerkiksi Berliinissä mitattiin 11. päivä 38 astetta ja paikoin muuallakin keskisessä ja itäisessä Euroopassa lähenneltiin 40 astetta.

Päivä päivältä ilma kuumeni korkeapaineen ympäristössä Venäjällä heinäkuun aikana aiheuttaen kuivuutta ja metsäpaloja. Synoptisen mittakaavan sääasetelma muuttui Suomen lämpöennätyksen kannalta täydelliseksi heinäkuun 25. päivän jälkeen, jolloin Suomen eteläpuolelle muodostui matalapaineen alue ja toisaalta Pohjois-Venäjän korkeapaine vahvistui uudestaan. Samaan aikaan 50-asteisesta Kazakstanista lähti vyörymään annos erittäin kuumaa ilmamassaa kohti Kaspianmerta. Kuumin ilma saavutti itäisen Suomen 29. heinäkuuta, jolloin numeeristen mallien ilmamassa-analyysien perusteella 850 hPa:n lämpötila oli ylimmillään itäisessä Suomessa huimat 22-23 astetta. Heti Suomen itäpuolella Laatokan ympäristössä oli vieläkin lämpimämpää ilmamassaa, jopa 24-asteista, ja esimerkiksi Laatokan itäpuolella, Lodeinoje Poljessa lämpötila kohosi 38,4 asteeseen. Baltian matalapaineen voimistumisen sekä toisaalta Pohjois-Venäjän korkeapaineen vahvistumisen johdosta itäkaakkoinen ilmavirtaus sai 28.-29. heinäkuuta lisäpotkua ja jaksoi kuljettaa kuumimman ilman Suomeen saakka.

Kuva 1: GFS-mallin geopotentiaali-, ilmanpainejakauma- ja ilmamassa-analyysit 29.7.2010 osalta (kuva: Wetterzentrale)
Kuva 1: GFS-mallin geopotentiaali-, ilmanpainejakauma- ja ilmamassa-analyysit 29.7.2010 osalta (kuva: Wetterzentrale)

Lämpöennätys syntyi vasta myöhään iltapäivällä klo 16-17 välillä, mutta se olisi voinut hyvinkin jäädä syntymättä: tuuli oli kyseisenä päivänä kohtalaista (Joensuun alueella 5-8 m/s) ja toisaalta pilvisyys lisääntyi etelästä alkaen. Vähänkin voimakkaampi tuuli olisi sekoittanut ilmaa sen verran, että maksimilämpötila olisi jäänyt useita asteita matalammaksi ja toisaalta myös runsaampi pilvisyys olisi laskenut lämpötilaa vähintäänkin saman verran. Metsäpalosavujen vaikutus kyseisen päivän maksimilämpötiloihin on kaksipiippuinen juttu: savu vähentää maan pinnalle pääsevää auringonsäteilyä, mutta voi toisaalta nostaa lämpötilaa ilmakehässä, jos auringonsäteilyä absorboivaa nokea on riittävästi.

Kuva 2: Venäjän metsäpalosavut tekivät maisemasta utuisen heinä-elokuun vaihteessa 2010 (kuva: Markus Mäntykannas / Helsinki)
Kuva 2: Venäjän metsäpalosavut tekivät maisemasta utuisen heinä-elokuun vaihteessa 2010 (kuva: Markus Mäntykannas / Helsinki)

Kaiken kaikkiaan 29. heinäkuuta vuonna 2010 lämpötila kohosi kahdeksalla mittausasemalla yli 35 asteeseen:

1. Liperi 37,2 °C
2. Joensuu Linnunlahti 36,8 °C
3. Rautavaara Ylä-Luosta 35,6 °C
4. Vehmersalmi Ritoniemi 35,5 °C
5. Kuopio Savilahti 35,4 °C
6. Tohmajärvi Kemie 35,4 °C
7. Kuhmo Kalliojoki  35,4 °C
8. Lieksa Lampela 35,4 °C

Kuva 3: Maksimilämpötilat 29.7.2010
Kuva 3: Maksimilämpötilat 29.7.2010

35 asteen ylitykset ovat Suomessa poikkeuksellisia: niin tapahtuu arviolta 1-2 kertaa elinikämme aikana. Suomessa 29.7.2010 mitattu lämpöennätys 37,2 astetta on Pohjoismaiden toiseksi korkein lukema. Ainoastaan Ruotsin lämpöennätys on korkeampi: sekä Målillassa (29.6.1947) että Ultunassa (9.7.1933) on mitattu tasan 38 astetta.

Pohjoismaiden lämpöennätykset ovat:

1. Ruotsi 38,0 °C (29.6.1947, 9.7.1933)
2. Suomi 37,2 °C (29.7.2010)
3. Tanska 36,4 °C (10.8.1975)
4. Norja 35,6 °C (20.6.1970)
5. Islanti 30,5 °C (22.6.1939)

Suomen lämpöennätys voisi olla korkeampikin

Auringon teho on leveysasteillamme suurimmillaan juhannuksen aikoihin, ja kesä-heinäkuun vaihteessa lämpötila voi heikkotuulisessa ja selkeässä tilanteessa olla 2 metrin korkeudella n. 17 astetta ilmamassan lämpötilaa korkeampi. Heinäkuun loppua kohden ilmakehä kylläkin jonkin verran lämpenee, mutta Suomea vastaavilla leveysasteilla teoreettinen maksimilämpötila voi enää yltää n. 15 astetta ilmamassan (850 hPa) lämpötilaa korkemmaksi. Suomen nykyisen lämpöennätyksen (mitattu 2 metrin korkeudella) ja ilmamassan (n. 1,5 km:n korkeudella) välinen erotus on juurikin 15 astetta, sillä ilmamassa Joensuun ympäristössä oli ennätyshetkellä noin 22-asteista.

Mikäli ennätyslämmin, 22-23 asteinen ilmamassa, olisi raivannut tiensä Suomeen heinäkuun alkupuolella, saattaisi lämpöennätys olla nykyistä muutaman asteen korkeampi. Periaatteessa ”täydellisessä synoptisessa tilanteessa”, heikkotuulisessa ja aurinkoisessa sellaisessa, yhtä lämmin ilmamassa antaa heinäkuun alkupuolella edellytykset 39-40 asteen lukemille. Näin ollen Suomessa olisi viisi vuotta sitten ehkäpä ollut edellytyksiä jopa 40 asteen rikkoutumiselle, mikäli lämpimin ilmamassa olisi saapunut 3-4 viikkoa aikaisemmin ja synoptinen tilanne olisi ollut samanlainen.

Maksimilämpötiloista puhuttaessa teoreettista ylärajaa ei ole – kyse on lähinnä todennäköisyyksistä.

Seuraavaa ”täydellistä synoptista tilannetta” odotellessa…

Kuva 5: Kuviteltu sääkartta. Koetaankohan tällainen tilanne vielä kuluvalla vuosisadalla? (kuva: MTV/Markus Mäntykannas)
Kuva 4: Kuviteltu sääkartta. Koetaankohan tällainen tilanne vielä kuluvalla vuosisadalla? (kuva: MTV/Markus Mäntykannas)

Lähteet:

Ilmatieteen laitos (Sään ääri-ilmiöistä Suomessa -raportti)

Vihdoinkin tuulinen kesä

Julkaistu

 

Pikku surffikelejä (tuuli yli 10 m/s) on tänä kesänä Suomen rannikolla löytynyt keskimäärin muutamana päivänä viikossa ja yli viikon tyvenet jaksot ovat olleet harvassa. Usein kesällä osuu 1-3 kuukaudenyhtenäinen kevyttuulinen jakso (kuva P.Takala)
Pikku surffikelejä (tuuli yli 10 m/s) on tänä kesänä Suomen rannikolla löytynyt keskimäärin muutamana päivänä viikossa ja yli viikon tyvenet jaksot ovat olleet harvassa. Kesään osuu tyypillisesti 1-3 kuukauden yhtenäinen kevyttuulinen jakso. Kuva: P.Takala

Monen heikkotuulisen ja paahteisen kesän jälkeen on palattu vähän perinteikkäämpään suomalaiseen kesäsäähän. Haaveiltujen hellekelien sijasta on nyt ollut tyytyminen aurinkoon vain tilapäisenä sääilmiönä. Erilaisia sateita tuulineen ja puuskanpoikineen onkin sitten saatu kummastella päivä toisensa jälkeen. Samalla, kun nämä nopeat sääilmiöt ovat onnistuneet sekoittamaan lomalaisten suloisia suvijuhlia ja ulkotyöläisten aiottuja aikatauluja, ovat kelit kyllä olleet mieleen  pienelle joukolle ihmisiä. Ainakaan surffaajien ei tänä kesänä ole kauaa tarvinnut kunnon tuulia odotella.

Miksi kesä on ollut tuulinen?

Suomen kesäsäälle on tyypillistä, että jokin säätyyppi jää päälle pidemmäksi aikaa. Useimmiten kesällä sää jää seisomaan paikalleen, jolloin jännätään, osuuko yllemme sulkukorkeapaine vai laaja paikallaan pysyvä matalapaineenalue. On sitten vielä kolmaskin säätyyppi, jossa matalapaineet ovat liikkuvaa sorttia. Kulunut kesä on ollut oiva esimerkki nopeasti liikkuvista matalapaineista.

Liikkuvat matalapaineet ovat usein vielä kehitysvaiheessa. Nuoriin pirteisiin matalapaineisiin liittyy voimakkaampia tuulia kuin ikäloppuihin paikallaan kököttäviin tyypillisiin laajoihin kesämatalapaineisiin. Voidaan sanoa, että joka kesä Atlantilta on löydettävissä ainakin pieni kolkka, jossa on liikkeellä hyvävoimaisia matalapaineita. Tyypillisimmin kyseinen alue sijaitsee jossain Islannin ja Brittein saarten välillä. Tänä kesänä liikkuvien matalapaineiden reitti on yltänyt Atlantilta Suomeen saakka ja niin kesä on ollut normaalia tuulisempi.

Kuvissa näkyy ilmamassoja rajaava suihkuvirtaus erilaisissa säätyypeissä (kuvat P.Takala). Suihkuvirtaus on voimakas tuuli, joka puhaltaa yläilmakehässä. Suihkuvirtauksen ohjaavat matalapaineiden liikettä ja karkeasti voidaankin  ajatella matalapaineiden liikkuvankin juuri suihkuvirtausta pitkin.  Eniten sateita tulee suikuvirtauksen läheisyydessä ja sen pohjoispuolella. Suihkuvirtauksen pohjoispuolella jäädään kylmään ilmamassaan ja eteläpuolella lämpimään ilmamassaan Suihkuvirtauksen muodolla on myös suuri merkitys sääoloille. Tänä vuonna säätyypimme on pääasiassa ollut tyyppiä A), jolloin  melko suoraa suihkuvirtausta (jet) pitkin matalapaineen t ovat liikkuneet vauhdilla ja tuoneet sateita ja tuulia. Säätyppi on meillä kesällä melko harvinainen, mutta talveen se kuuluu melkein joka vuosi. Typillisimmin sitä esiintyy kun syksy ja talvi ottavat toisistaan mittaa. Säätyyppi voi myös  lukkitua paikoileen. Mikäli suihkuvirtaus tekee suuri mutkia sää usein muuttuu seisovaksi. Parhaiten sää lukkiutuu, kun suihkuvirtaus muodostaa Omegan muotoisen koukeron. Mitä isommasta Omegasta on kysymys, sitä vankemmasta sulkukorkeapaineesta on kyse. Tätä odotta suurin osa lomalaisista kuvassa B) Suomen kohdalla näkyy pieni Omega. Tänä kesänä ei suihkuvirtaus ole tuohon taipunut. Samassa kuvassa nähdään, myös Atlantilla mutka alapäin. Se puolestaan tarkoittaa paikallan pysyvää matlapainetta. Tänä kesänä säämme on ollut yhdistelmä tätä kylmää seisovaa matalapainetta ja nopeasti liikkuvia matalapaineita(A), jolloin lämmin Omega on työntynyt selvästi Venäjän pulolelle.
Kuvissa näkyy ilmamassoja rajaava suihkuvirtaus erilaisissa säätyypeissä (kuvat P.Takala). Suihkuvirtaus on voimakas tuuli, joka puhaltaa yläilmakehässä. Suihkuvirtaukset ohjaavat matalapaineiden liikkeitä ja karkeasti voidaankin ajatella matalapaineiden liikkuvan juuri kyseistä suihkuvirtausta pitkin. Eniten sateita tulee siis suihkuvirtauksen läheisyydessä ja kuurosateita sen pohjoispuolella. Suihkuvirtauksen pohjoispuolella jäädään kylmään ilmamassaan ja eteläpuolella lämpimään  usein aurinkoiseen helle ilmamassaan, jossa kuitenkin voi syntyä toisinaa kovia ukkosia.
Suihkuvirtauksen muodolla on myös suuri merkitys vallitsevaan säähän. Tänä vuonna säätyyppimme on pääasiassa ollut kuvan A) tyyppiä, jossa suihkuvirtaus on ollut muodoltaan melko suora länsi-itä suunnassa.  Matalapaineet ovat liikkuneet vauhdilla ja tuoneet sateita ja tuulia Atlantilta. Tällainen säätyppi on meillä kesällä melko harvinainen, mutta talveen se kuuluu melkein joka vuosi. Tyypillisimmin sitä esiintyy, kun syksy ja talvi ottavat toisistaan mittaa.
Säätyyppi voi myös lukkitua paikoilleen. Mikäli suihkuvirtaus on muodoltaan voimakkaan mutkainen, muuttuu sää seisovaksi. Voimakkaimmin sää lukkiutuu, kun suihkuvirtaus muodostaa Omegan-muotoisen koukeron. Mitä isommasta Omegasta on kysymys, sitä vankemmin sulkukorkeapaine säätä hallitsee. Kuvassa B) Suomen kohdalla näkyy pieni Omega. Tänä kesänä ei suihkuvirtaus ole tuohon juuri  taipunut. Mikäli haluttaisiin pitkää löhöilylomasäätä pitäisi Omegan Suomen yllä olla vielä tätäkin laajempi. Kuvassa B) nähdään myös Atlantilla mutka päinvastaiseen suuntaan (eteläänpäin). Se puolestaan tarkoittaa paikallaan pysyvää matalapainetta. Tänä kesänä säämme on ollut yhdistelmä tätä kylmää seisovaa matalapainetta ja nopeasti liikkuvia matalapaineita(A), jolloin lämmin Omega on työntynyt selvästi Venäjän pulolelle.

Kylmä ilma lisää kesän tuulisuutta

Kylmä tuuli jo sinällään tuntuu voimakkaammalta kuin lämmin tuuli. Vähäinenkin kylmä vire löytää kevyen pukeutumisen läpi iholle aistittavaksi ja koemme pienenkin kylmän henkäyksen jo melko voimakkaana puuskana. Tämän lisäksi kylmässä ilmassa tuuli on kesällä usein oikeastikin voimakkaampaa. Siinä, missä eri alueiden väliset lämpötilaerot synnyttävät matalapaineita ja laajempia tuulijärjestelmiä, ilmakehän pystysuuntaiset lämpötilaerot säätelevät tuulen puuskaisuutta. Lämmin maa ja kylmä ilma saavat puuskat villiintymään.

Keväisin ja alkukesäisin ilmakehän pystysuuntaiset lämpöerot ovat mantereella päivisin voimakkaimmillaan. Aurinkoisena päivänä maan pinta lämpenee helposti lähelle 40 astetta, vaikka ilma olisi selvästi alle 20-asteista. Tämän seurauksena syntyy pystysuuntaisia virtauksia (tuulia), jotka alkavat siirtää maan ”ylilämpöä” ylemmäs ilmakehään. Nämä pystyliikkeet eli ns. termiikit huolehtivat siitä, että ilma päivän aikana ylipäänsä lämpenee. Aurinko ei nimittäin suoraan pysty tehokkaasti lämmittämään ilmaa, sillä ilma on hyvä eriste eikä johda lämpöä. Termiikkien kuljettaessa maan lämpöä ilmaan synnyttävät ne myös ympärilleen erikokoisia näkymättömiä ilmapyörteitä, jotka sekoittavat lämmön lisäksi muitakin ilmakehän ominaisuuksia. Samalla, kun maan pinnan lämpöä ja kosteutta kuljetetaan ylemmäs ilmakehään, saadaan vaihtokauppana ylempänä ilmakehässä puhaltavia tuulia maan pinnalle. Juuri nämä pyörteiden tuomat ylätuulen tuliaiset me koemme tuulen puuskina.

Maanpinnan lähellä kitka heikentää tuulta erityisesti mantereella. Mannpinnan rosoisuuden aiheuttama kitka heikentää tuulta vielä reilun kilometrin korkeuteen asti. Mikäli ilma on lämpimämpää kuin maan  pinta tuuli kaikkoaa vielä varmemmi nmaan pinnasta ja niin yöksi tuuli mantereella usein heikkeneekin. Mikäli ilma on selvästi kylmempää kuin maa pääsee vapaan ilmakehän tuuli puuskina pintaan. Kylmä  ilma lämpimän alustan yllä saa tuulen sisämaassakin yltymään. Tämän takia tuuli voimistuu päivällä sisämaassa. Vaikka ilma olisi kylmää lämpenee maanpinta auringon paisteesta päivän aikana huomattavasti (kuva P.Takala).
Maanpinnan lähellä kitka heikentää tuulta erityisesti mantereella. Maanpinnan rosoisuuden aiheuttama kitka heikentää tuulta vielä reilun kilometrin korkeuteen asti. Mikäli ilma on lämpimämpää kuin maan pinta, tuuli kaikkoaa vielä varmemmin maan pinnasta ja niin yöksi tuuli mantereella usein heikkeneekin. Mikäli ilma on selvästi kylmempää kuin maa, pääsee vapaan ilmakehän tuuli puuskina pintaan. Kylmä ilma lämpimän alustan yllä saa tuulen sisämaassakin yltymään. Tämän takia tuuli voimistuu päivällä sisämaassa. Vaikka ilma olisi kylmää, lämpenee maanpinta auringon paisteesta päivän aikana huomattavasti (kuva P.Takala).

 

 

Avomerellä pilvisyyden määrällä ei ole suurta merkitystä tuulen voimalla. Sisämaassa ja  merellä rannikon läheisyydessä surinko voimistaa tuulta päiväaikaan. varswinkin keväällä ja alkukesällä tuuli  voi sisämassa olla tuulisempi kuin merellä. Toisaalta syksyllä ja talvella merellä voi olla voimakkaita tuulia, niin ettei sisämaassa siitä ole mitään merkkiä. Huomattavaa eroa säätelee siis vain ilmakehän lämpötila pysytysuuntaiset erot (kuvat P.Takala).
Avomerellä pilvisyyden määrällä ei ole suurta merkitystä tuulen voimalle. Sisämaassa ja merellä rannikon läheisyydessä aurinko voimistaa tuulta päiväsaikaan. Varsinkin keväällä ja alkukesällä  voi sisämaassa olla tuulisempaa kuin merellä. Toisaalta syksyllä ja talvella merellä voi olla voimakkaita tuulia, niin ettei sisämaassa siitä ole mitään merkkiä. Huomattavaa eroa säätelee siis vain ilmakehän lämpötilan pysytysuuntaiset erot (kuvat P.Takala).

Mitä kylmempää ilma on, sitä voimakkaampia termiikkejä syntyy ja sitä ylempänä puhaltavia tuulia saadaan päiväsaikaan maan pinnalle. Kylmänä aurinkoisena päivänä puuskat voivat helposti olla peräisin selvästi yli 1 km:n korkeudelta. Kun tänä suvena matalapaineet ovat olleet vielä aktiivista sorttia, ovat voimakkaat puuskat mantereella olleet varsinkin alkukesästä lähes jokapäiväinen ilmiö. Kevät ja alkukesä on aikaa, jolloin sisämaassa puuskat voivat olla jopa voimakkaampia kuin merellä. Tästä saimme maistiaisia erityisesti kesän alkupuolella. Nyt kesän edetessä termiikit ovat vähän muuttuneet heikommiksi, eikä sisämaassa enää ole koettu aivan yhtä voimakasta puuskaisuutta, mutta matalapaineita näyttää kyllä vielä riittävän.

Voiko tällaisia kesiä tulla vielä lisää?

Ilmastonmuutoksesta puhuttaessa usein mainitaan myrskyjen lisääntyvän ja matalapainetoiminnan voimistuvan. Kuluneen kesän tuulia tällä ei kuitenkaan voida selittää, vaan tämä on nimenomaan osoitus erilaisesta säätyypistä viime kesiin verrattuna. Säätyypit tulevat meillä jatkossakin vaihtelemaan ja siksi on varmaa, että tämänkaltaisia kesiä on vielä luvassa. Lomalaisten lohdutukseksi voi kuitenkin muistuttaa, että vuodet ovat harvoin veljeksiä. Toisaalta surffareille ja muille tuulen ystäville voi antaa vähän toivoa ensi kesänkin suhteen. Vaikka peräkkäiset kesät toisistaan eroavatkin, niillä on usein tapana joltain osin vähän muistuttaa toisiaan. Säässä esiintyy erilaista kaoottista vaihtelua ja joskus erilaiset säätyypit saattavat olla vuosiakin vallalla. Pitkät tuuliset jaksot ovat kuitenkin harvinaisia. Viimeksi pidempi tuulinen jakso koettiin 1980-90 lukujen vaihteessa.

Oletko löytänyt nämä hyödylliset sääpalvelut?

Julkaistu

Kesää on vielä jäljellä, siksi ajattelin vinkata tässä muutamasta hyödyllisestä palvelusta sivustollamme. Itse käytän näitä usein myös lomalla, työ seuraa kotiin positiivisessa mielessä! Suosittelen lämpimästi, näistä on varmasti hyötyä kaikille.

 

1. Täsmätutka

Täsmätutka www.foreca.fi -sivustolla (kuva: Foreca)
Täsmätutka www.foreca.fi -sivustolla (kuva: Foreca)

Sivustomme www.foreca.fi vasemman laidan palkista löytyy valikko ”Täsmätutka salamat” (ympyröity punaisella, nro 1.). Valikosta voit itse päättää alueen, jonka tutkaa haluat katsoa. Tutkalta näet ympäristössäsi liikkuvat sateet, myös havaitut salamaniskut. Sateet ovat usein erinomaisen paikallisia, joten tutkaa kannattaa käyttää aina sääsymbolien seuraamisen ohella todellisen saderiskin arvioimiseksi. Huomaathan, että vaikka kartalla näkyvät automaattisesti ajankohtaiset lämpötilat, voit halutessasi vaihtaa kartalle tuulen, suhteellisen kosteuden tai kastepisteen havainnot! (Valikko ympyröity punaisella, nro 2.)

 

 

 

 

Järviveden lämpötilatiedot sivustolla www.foreca.fi (kuva: Foreca)
Järviveden lämpötilatiedot sivustolla www.foreca.fi (kuva: Foreca)

2. Järviveden lämpötila

Sivustomme www.foreca.fi vasemman puolen palkista ”Ajankohtaista”-otsikon alta löydät myös tiedot järvivesien lämpötilahavainnoista. Kun viet kursorin hiiren avulla haluamasi järven tai vesistöalueen havaintoruudun päälle, kartan alle ilmaantuvat edellispäivien havainnot kyseisellä havaintopaikalla sekä katkoviivoilla keskimääräinen lämpötila kyseisenä ajankohtana; voit vertailla tämänhetkistä lämpötilaa keskiarvoiseen.

 

 

 

 

 

 

 

3. Viimeisimpänä, vaan ei vähäisimpänä: Veneilysää.
Nimestään huolimatta erittäin käyttökelpoinen myös maalla pysytteleville; alta näet, miten!

 

Veneilysää www.foreca.fi -sivustolla (kuva: Foreca)
Veneilysää www.foreca.fi -sivustolla (kuva: Foreca)

Löydät veneilysäätiedot sivustomme www.foreca.fi vasemman reunan palkista punaisella ympyröidystä kohdasta (1.). Esiin ilmaantuu kartta Suomen merialueista, jolla tuulensuunta on esitetty nuolin ja tuulen voimakkuus värein. Saat kolmen vuorokauden ennusteen kattavan animaation pyörimään kartan oikealta puolelta kellonaikojen alla olevasta play-nappulasta.

Mikäli haluat tuulitietoja tarkemmalta alueelta, tietoja puuskista tai tuulesta maa-alueilla, löydät ne valikosta kartan yläpuolelta (2.). Sieltä löydät myös tuulihavainnot, tiedot aallonkorkeudesta, veden lämpötilasta ja sen korkeudesta eri havaintoasemilla.

Seuraavassa kuvassa esimerkkejä siitä, kuinka monipuolisia tietoja voit veneilysään avulla saada (kussakin kuvassa ympyröity punaisella ne valikot, joiden kautta haluttuihin tietoihin pääsee käsiksi):

Veneilysääkarttojen antia sivustolla www.foreca.fi (kuva: Foreca)
Veneilysääkarttojen antia sivustolla www.foreca.fi (kuva: Foreca)

Kuvassa 1 (vasemmalla) alueeksi on valittu Fennoskandia ja esitystavaksi nuolien sijaan isobaarit. Saat samankaltaisen painekartan kuin esim. television sääkartoissa; voit seurata animaationa matala- ja korkeapaineiden liikettä ja sielunelämää.

Kuvassa 2 (keskellä ylhäällä) alueeksi on valittu Suomenlahti ja ylärivin palkista keskituulen sijaan puuskat ja riskirajat. Näin näet, kuinka kovia puuskia alueella voi olla odotettavissa ja kuinka todennäköistä on, että tietty riskiraja ylittyy (viivoitetut alueet, selitteet kartan alla).

Kuvassa 3 (keskellä alhaalla) alueeksi on valittu Saaristomeri ja yläreunan valikosta aallonkorkeus. Näin näet, kuinka korkeita aaltoja on odotettavissa esimerkiksi Ruotsinristeilyllä lähipäivinä! Oiva apukeino matkapahoinvoinnista kärsiville muiden merenkulkijoiden lisäksi.

Kuvassa 4 (oikealla) kartan yläoikealla sijaitsevasta valikosta on valittu meren sijaan tuuli maalla. Mikäli lähestyvä myrsky aprikoittaa, näet täältä ennustetut tuulilukemat omalla alueellasi. Lapin maatuulet näkyvät ”Fennoskandia”-alueen kartalla. Kuten merituulikartoilla, myös maatuulikartoilla voit seurata keskituulen sijaan puuskia.

 

Tässä oli vain pieni osa hyödyllisistä tuotteista sivustollamme, mutta toivottavasti nämä vinkit auttavat käyttämään sivujamme entistä monipuolisemmin; hauskoja hetkiä kaikille sään seuraamisen parissa!

Tunnistatko säärintamat?

Julkaistu

Säätiedotuksia katsellessa ei voi välttyä säärintamilta, mutta välillä niiden tarkoitusperä jää kyseenalaiseksi. Rintamat saattavat vaikuttaa sääkartoilla epämääräisiltä viivoilta palleroineen, joihin ei sen kummemmin kiinnitetä huomiota. Muutamat perusasiat tietämällä rintamien tunnistuksesta on kuitenkin hyötyä – säätä voi parhaassa tapauksessa ennustaa itse tunnistamalla tiettyjä pilvilajeja tai kiinnittämällä huomiota sääsuureiden muuttumiseen. Joanna kirjoittikin jo aikaisemmin hyvän koosteen säärintamista ja ilmamassoista, perehdytään tässä tekstissä vielä tarkemmin eri rintamatyyppeihin.

Perusrintamatyyppejä on kolme: lämmin ja kylmä rintama sekä okluusiorintama. Rintamat liittyvät matalapaineisiin ja niiden yhteydessä esiintyy ilman nousevaa liikettä, pilvisyyttä ja sateita. Rintamien tehtävänä on jakaa ja kuljettaa ilmamassoja. Ilmamassalla tarkoitetaan 850 hPa:n painepinnan eli n. 1,5 kilometrin korkeudessa olevan ilman lämpötilaa.

Rintaman kulkiessa ohi, tai jo sen lähestyessä, havaitaan nopeitakin muutoksia tietyissä suureissa. Esimerkiksi lämpötila, ilman suhteellinen kosteus ja tuulen suunta sekä nopeus muuttuvat. Rintaman kohdalla myös ilman suhteellinen pyörteisyys lisääntyy. Rintamien nopeus on tyypillisesti 20-50 km/h, joskus jopa 80 km/h.

Rintamatyypin voi tunnistaa seuraavista merkeistä:

Lämmin rintama

Tyypillisesti lämmin rintama on matalapaineen kulkusuuntaan nähden sen etupuolella. Lämpimän rintaman lähestymiseen liittyy hitaasti lisääntyvä pilvisyys ja laskeva ilmanpaine. Ensin voi tulla untuvamaista tai harsomaista yläpilveä (Cirrus-pilvi), jonka läpi aurinko vielä kuultaa. Seuraavaksi tulee matalampia ja paksumpia pilviä (Altostratus) ja sade alkaa usein heikkona, mutta vähitellen yltyvänä ja tasaisena (Nimbostratus-pilvestä). Voimakkaimmillaan tuuli on juuri ennen lämpimän rintaman saapumista, mutta puuskainen tuuli ei yleensä liity tähän rintamatyyppiin.

Kuva 2: Lämpimän rintaman etupuolella ensin lisääntyy yläpilvisyys, jonka läpi aurinko vielä pääsee kuultamaan. Perästä tulee paksumpaa pilvisyyttä ja vähitellen myös sateita (kuva: Markus Mäntykannas; Helsinki, Eira).
Kuva 1: Lämpimän rintaman etupuolella ensin lisääntyy yläpilvisyys, jonka läpi aurinko vielä pääsee kuultamaan. Perästä tulee paksumpaa pilvisyyttä ja vähitellen myös sateita (kuva: Markus Mäntykannas; Helsinki, Eira).

Kesäisin etelän ja kaakon suunnalta tulevat lämpimät rintamat helleilmamassan etupuolella voivat yllättää: niiden yhteydessä sade ei välttämättä olekaan tasaisen tappavaa vaan se voi olla nk. konvektiivista sadetta, jolloin esiintyy intensiteetiltään vaihtelevaa, välillä voimakastakin ukkossadetta. Lounaasta tai lännestä saapuvat lämpimät rintamat ovat yleensä ominaisuuksiltaan ennalta-arvattavia tuoden mukanaan jatkuvaa, voimakkuudeltaan melko tasaista sadetta.

Lämpimän rintaman ylityksen jälkeen ilma on usein kosteaa. Kesällä sää pääsee selkenemään, mutta syksyllä se ei enää ole itsestäänselvyys auringon lämmitystehon vähetessä. Talvisin auringon pilkahduksista on melkeinpä turha haaveilla lämpimän rintaman jälkeisessä lämpimässä sektorissa, sillä ilmassa olevalla runsaalla kosteudella on tapana tiivistyä harmaaksi ja sitkeäksi sumupilveksi, josta voi tihuttaa vettä tai sataa kevyesti lunta.

Kuva 1: Lämpimän rintaman rakenne. Etupuolella yläpilvisyyttä, vähitellen pilvisyys paksunee, kunnes alkaa sataa. Lämmin ilma kiilaa yläilmakehässä kylmän päälle.
Kuva 2: Lämpimän rintaman rakenne. Etupuolella yläpilvisyyttä, vähitellen pilvisyys paksunee, kunnes alkaa sataa. Lämmin ilma kiilaa yläilmakehässä kylmän päälle (kuva: Wikipedia / Warm front)

Kylmä rintama

Kylmä rintama saapuu matalapaineen jälkipuolella lämpimän rintaman jälkeen. Kylmä rintama on lämmintä rintamaa nopealiikkeisempi ja ottaa sen usein kiinni, jolloin lämpimän ilman sektori pienenee. Lämpimän rintaman kohdalla tapahtuu runsaasti ilman turbulenttista sekoittumista, mikä hidastaa sen liikettä kylmään rintamaan nähden.

Kylmän rintaman merkkejä ovat nopeasti ja jyrkästi lisääntyvä pilvisyys, kesäisin pahaenteisen näköiset tummat pilvet. Kylmän rintaman ylitykseen liittyvä sade on kuurottaista, intensiteetiltään voimakkaasti vaihtelevaa. Kylmän rintaman ylitykseen liittyvät rajuimmat kesäiset sääilmiöt, kuten ukkospuuskat, trombit, suuret rakeet ja salamointi – varsinkin, jos rintama saapuu helteisen ilman päälle, jolloin ylä- ja alailmakehän lämpötilaero pääse kasvamaan erittäin suureksi ja pilvet kasvavat korkeiksi.

Kuva 3: Cumulonimbus alasimineen on tuttu näky kesäisen kylmän rintaman ylityksen yhteydessä. Pilvet ovat mahtipontisen ja pahaenteisen näköisiä (kuva: Markus Mäntykannas; Helsinki, Ilmala)
Kuva 3: Cumulonimbus alasimineen on tuttu näky kesäisen kylmän rintaman ylityksen yhteydessä. Pilvet ovat mahtipontisen ja pahaenteisen näköisiä (kuva: Markus Mäntykannas; Helsinki, Ilmala)
Kuva 4: Kylmän rintaman ylitykseen liittyvää salamointia Bulgarian Sunny Beachilla 6/2015 (kuva: Markus Mäntykannas)
Kuva 4: Kylmän rintaman ylitykseen liittyvää salamointia Bulgarian Sunny Beachilla 6/2015 (kuva: Markus Mäntykannas)

Kylmän rintaman ylitystä ei aina välttämättä huomaa, erityisesti talviajasta puhuttaessa, ja kesäisinkin sen kuurottainen sade ja pilvisyys voivat olla paikallisia. Kylmän rintaman ylityksen jälkeen lämpötila yleensä laskee, sää kirkastuu, ilman suhteellinen kosteus laskee ja ilmanpaine kohoaa. Kylmeneminen ei kuitenkaan ole sääntö: talvisin ja keväisin kylmän rintaman ylitys saattaa tuoda Suomeen föhn-tuulen, jolloin lämpötila voi maanpintatasolla nousta lähtötilannetta korkeammaksi, vaikka ylempänä ilmakehässä lämpötila laskisikin rintaman ylityksen jälkeen.

Okluusiorintama

Nimi ”okluusio” on peräisin latinan kielen sanasta sulkeutua (occludere). Se viittaa lämpimän sektorin sulkeutumiseen. Kylmä rintama liikkuu lämmintä rintamaa nopeammin ja kun se ajaa lämpimän kiinni, syntyy okluusiorintama. Tämä rintamatyyppi syntyy siis lämpimän ja kylmän rintaman sulautuessa toisiinsa. Suomeen saapuvat matalapaineet ovat usein jo elinkaarensa loppuvaiheessa, joten valtaosa sateistamme on peräisin okluusiorintamista. Ei ihmekään, että Suomea kutsutaan matalapaineiden kaatopaikaksi. Okluusiorintamassa sade on yleensä melko jatkuvaa, voimakkuudeltaan vaihtelevaa.

Kuva 5: Kaikki kolme päärintamatyyppiä edustettuina. Tässä kuvassa kylmä rintama on ajanut lämpimän rintaman osittain kiinni, jolloin on muodostunut okluusiorintama (kuva: MTV).
Kuva 5: Kaikki kolme päärintamatyyppiä edustettuina. Tässä kuvassa kylmä rintama on ajanut lämpimän rintaman osittain kiinni, jolloin on muodostunut okluusiorintama (kuva: MTV).

Välillä esiintyy myös nk. ”takaisin taipuneita okluusiorintamia” (back-bent occlusion), jotka syntyvät esimerkiksi, kun matalapaineen jälkipuolella pohjoisen puoleinen, kylmä advektio on hyvin voimakasta tai jos okluusiorintaman pohjoispuolella on yläilmakehän korkeapaine. Voimakkaasti taipuneisiin okluusiorintamiin liittyy toisinaan vaarallisen voimakasta tuulta – viime talvena Kroatian ja Italian edustalla tuulen nopeus vastaavassa tapauksessa oli puuskissa yli 50 m/s. Mikäli okluusiorintaman jälkipuolella on nopeudeltaan vähintään 50 m/s puhaltava rintaman suuntainen suihkuvirtaus, voi okluusiorintama muuttua kylmäksi rintamaksi tai sen yhteyteen voi syntyä uusi matalapaine, nk. sekundäärinen matalapaine.

Kuva 6: Takaisin taipunut okluusiorintama, johon voi liittyä vaarallisen voimakasta tuulta (kuva: MTV/Markus Mäntykannas)
Kuva 6: Takaisin taipunut okluusiorintama, johon voi liittyä vaarallisen voimakasta tuulta (kuva: MTV/Markus Mäntykannas)

Muita rintamatyyppejä kartoilla:

Matalapaineen sola, yläsola

Matalapaineisiin liittyvät myös nk. matalapaineen solat tai yläsolat, jotka ovat venyneet tai irtaantuneet varsinaisesta matalapaineen keskuksesta. Niitä ei toisinaan erota pintapainekartasta, joten täytyykin tarkastella painekenttää esimerkiksi 5 tai 7 km:n korkeudella. Sääkartoilla solat voidaan esittää violetteina katkoviivoina, ja niiden yhteydessä saattaa kesäisin esiintyä rajuja kuurosateita ukkosineen ja rakeineen.

Kuva 6: Varsinaisesta matalapaineen keskuksesta venynyt sola Turkin päällä (kuva: Foreca)
Kuva 6: Varsinaisesta matalapaineen keskuksesta venynyt sola Turkin päällä 500 hPa:n painekentässä (kuva: Foreca)
Kuva 7: Matalapaineen sola ja/tai kuurottaisen sateen vyöhyke voidaan merkitä sääkarttaan violetilla katkoviivalla (kuva: Markus Mäntykannas/MTV)
Kuva 7: Matalapaineen sola ja/tai kuurottaisen sateen vyöhyke voidaan merkitä sääkarttalle violetilla katkoviivalla (kuva: Markus Mäntykannas/MTV)

Stationäärinen rintama

Stationäärinen rintama liittyy yleensä matalapaineen syntyvaiheeseen ja se muodostuu kylmän ja lämpimän ilman rajamaastoon. Kesäisin stationääriset rintamat ovat yleisempiä, ja niitä liikkuikin Suomea viistäen tiuhaan tahtiin alkukesästä lounaasta kohti koillista siten, että helleilmamassa jäi Suomen itäpuolelle, kun taas lännempänä ilmamassa on ollut viileämpää. Stationääriset rintamat ovat hidasliikkeisiä ja paikalleen jämähdettyään voivat aiheuttaa pitkäkestoisia ja runsaita sateita.

Kuva 8: Stationääriset rintamat voivat syntyä esimerkiksi nk. Mustanmeren matalapaineen yhteyteen, jolloin länsipuolelle on viileää, itäpuolella helteistä ilmaa (kuva: Markus Mäntykannas/Foreca)
Kuva 8: Stationääriset rintamat voivat syntyä esimerkiksi nk. Mustanmeren matalapaineen yhteyteen, jolloin länsipuolella on viileää, itäpuolella helteistä ilmaa (kuva: Markus Mäntykannas/Foreca)

Yläilmakehän kylmä ja lämmin rintama
(upper cold front, upper warm front)

Meteorologi- ja sääennustushistoriani aikana olen muistaakseni vain kerran piirtänyt sääkartalle nk. yläilmakehän kylmän rintaman (tai vaihtoehtoisesti heikon kylmän rintaman). Tällöin olen halunnut kuvastaa sitä, että ylempänä ilmakehässä, esimerkiksi yli 3-4 km:n korkeudella, on kylmä advektio ja siellä lämpötila laskee huomattavasti, kun taas maanpintatasolla muutos on pienempi tai jopa olematon. Yleensä yläilmakehän rintamat ovat maanpinnalla havaittavien sääilmiöiden kannalta merkityksettömiä, mutta niillä voi olla vaikutusta ylemmän ilmakehän tapahtumiin, esimerkiksi lentoliikenteeseen, sillä rintamien alueella voi syntyä turbulenssia.

Toisinaan heikot ja merkityksettömätkin kylmät rintamat saattavat talvisin yllättää merialueilla: kun maa-alueilla ylitystä ei välttämättä huomaa millään tavalla, sulilla merialueilla saattaa muodostua sakeitakin lumikuuroja – varsinkin, jos sulan merialueen ylle virtaa arktisen kylmää ilmaa. Tällöin voidaan puhua myös arktisesta rintamasta. Sen jälkipuolella ilmamassa on vähintään -18 -asteista tai kylmempääkin. Arktiset rintamat eivät yleensä pääse etenemään leveyspiiriä 60 °N etelämmäs.

Kuva 8: Kylmä (lämmin) yläilmakehän rintama tai heikko kylmä (lämmin) rintama (kuva: MTV/Markus Mäntykannas)
Kuva 8: Kylmä (lämmin) yläilmakehän rintama, jota voidaan vaihtoehtoisestä nimittää myös heikoksi kylmäksi (lämpimäksi) rintamaksi (kuva: MTV/Markus Mäntykannas)

Foreca Twitterissä: forecasuomi

Markus Twitterissä: markusmanty

Kuva 1: Wikipedia: https://en.wikipedia.org/wiki/Warm_front#/media/File:Warm_front.svg

Tutkimus – Ilmakehän lämpö on piiloutunut merenpinnan alle

Julkaistu

Ilmakehä ei ole viime aikoina lämmennyt niin nopeasti kuin ilmastomallit ovat ennustaneet. Kun tätä lämpenemisen hidastumista eli toisella nimellä kutsuttua hiatusta alettiin tutkia, arveltiin lämmön varastoituneen meriin. Tuoreen vuosien 1992-2012 välillä tehtyihin mittauksiin perustuvan tutkimuksen mukaan näin asia onkin.

Kyseisen tutkimuksen mukaan merien pintalämpötila ei ole juurikaan kasvanut, monin paikoin pintalämpötila on jopa laskenut, mutta merenpinnan alapuoliset kerrokset ovat lämmenneet huomattavasti viimeisen noin kymmenen vuoden aikana vuoden 2003 jälkeen. Nämä lämmenneet kerrokset sijaitsevat 10 metrin pintakerroksen alapuolella, jossa lämpeneminen on ollut suurinta 100-300 metrin syvyydessä. Yli 300 metrin syvyydestä lämpenemistrendiä ei kyetty kunnolla määrittämään havaintojen harvuuden vuoksi. On myös huomionarvoista, että havaintojakson aikana havaintoverkoston laajuus on ollut jakson alussa paljon harvempi kuin jakson loppupuolella, mikä lisää epävarmuustekijöitä mittaustuloksissa.

Kuvassa näkyy valtamerten lämpenemistrendi 300 metrin syvyydelle asti pystyleikkauksena vuodesta 1993-2012. 1990-luvulla meret kylmenivät, mutta vuoden 2002 jälkeen ne ovat lämmenneet pintakerrosta lukuunottamatta.
Kuvassa näkyy valtamerten lämpenemistrendi 300 metrin syvyydelle asti pystyleikkauksena vuodesta 1993-2012. 1990-luvulla meret kylmenivät, mutta vuoden 2002 jälkeen ne ovat lämmenneet pintakerrosta lukuun ottamatta. Kuva Nasan Earth Observatory-sivustolta

Vaikka lämpöä onkin varastoitunut pintakerroksen alle, niin ylimmät kerrosta vaihtavat lämpöä melko helposti ja piilossa oleva lämpö voi nopeasti palata pintaan esim. El Niñon vaikutuksesta, jolloin ilmaston lämpenemisen pitäisi jälleen kiihtyä. El Niño ja La Niña-kaudet vuorottelevat yleensä muutaman vuoden jaksoissa, mutta jaksot voivat olla välillä pidempiä ja voimakkaampia. Edellisestä pitkäaikaisemmasta ja voimakkaasta El Niño-kaudesta on aikaa n. 10 vuotta, jonka aikana La Niña on ollut voitolla.

La Niña-kausina valtamerten (erityisesti Tyynenmeren) pintalämpötila on tavanomaista matalampi voimakkaampien pasaatituulten vuoksi, joka nostaa kylmää vettä kumpuamisefektin johdosta syvemmältä pinnalle. El Niñon aikana pasaatituulet ovat taas tavanomaista heikompia ja merenpinta lämpenee. Viimeisten parin vuoden aikana valtamerten pintalämpötila ja ilmakehän lämpötila onkin noussut ripeästi. El Niño-kausi on ollut jonkin aikaa jo käynnissä ja on ennusteiden mukaan voimistumassa, mikä kiihdyttänee jälleen ilmaston lämpenemistä ja korjaa trendiin tullutta notkahdusta.

Valtamerissä tapahtuva pinnan lämpötilan jaksottainen vaihtelu vaikuttaa suuresti ilmakehän lämpötilaan, sillä ne kattavat suuren osan maapallon pinnasta. Valtamerissä on havaittu myös useiden vuosikymmenien välistä vaihtelua, joka lienee kytköksissä myös El Niño- ja La Niña kausien esiintyvyyteen. Tällainen hieman pidemmän aikavälin vaihtelu saattaa erehdyttävästi antaa sen kuvan, että ilmaston lämpeneminen olisi pysähtynyt tai kääntynyt laskuun, jos siis tarkastellaan jotain tiettyä 10-20 vuoden aikaväliä. Ilmakehän lämpenemisen trendi on kuitenkin pidemmällä aikavälillä edelleen kasvava.

PDO - Pasific Multidecadal Oscillation. Eli Tyynenmeren vuosikymmenten välinen vaihtelu. Indeksin ollessa negatiivinen, on Tyynenmeren pinta tavanomaista kylmempi, positiivinen indeksin tapauksessa taas tavanomaista lämpimämpi.
PDO – Pasific Multidecadal Oscillation. Eli Tyynenmeren vuosikymmenten välinen vaihtelu. Indeksin ollessa negatiivinen, on Tyynenmeren länsiosassa pinta on tavanomaista lämpimämpi ja itäosa taas tavanomaista kylmempi, positiivinen indeksin tapauksessa taas päinvastoin. Kuva: https://en.wikipedia.org/wiki/Pacific_decadal_oscillation

On havaittu esimerkiksi, että Tyynen valtameren pinnan lämpötila vaihtelisi noin 25 vuoden mittaisissa jaksoissa (PDO, Pacific Multidecadal Oscillation). Tämä jaksottaisuus vaikuttaa myös ilmakehän lämpötilaan. Indeksin ollessa positiivinen vuosina 1977-2002 ilmaston lämpeni kiihtyvällä tahdilla, mutta hidastui tämän jälkeen. Tällä hetkellä eletään PDO:n kylmää jaksoa, joka on siis kestänyt kymmenisen vuotta, mikäli tämä jakso kestää vielä pidempään, tarkoittaa se sitä että ilmasto lämpenisi ennustettua hitaammin vielä vuosia. Tämän jakson jälkeen lämpeneminen todennäköisesti jälleen kiihtyy nopeasti.

PDO:n suunnan kehityksen ennustettavuus on vielä melko heikoilla kantimilla, sillä valtamerten havaintojärjestelmä ei ole vielä tarpeeksi kattava ja sitä ajavia tekijöitä ei kunnolla vielä tunneta.

Tutkimukseen liittyvä artikkeli löytyy Nasan Earth Observatoy-sivustolta: http://earthobservatory.nasa.gov/IOTD/view.php?id=86184