Author: Juha Föhr

Sääpalvelu on erityisen kysyttyä sesongeittain. Nyt ei kukaan laita heinää seipäille sen kuivumisen toivossa, koska on helmikuu ja ollaan Suomessa. Hiihtolomien sääkysyntä vaikuttaa sen verran hiljaiselta, että epäily saa vahvistuksen. Koulujen talvilomahan se jo nimeltäänkin on, ja nykyään on monet muut pelit ja vehkeet viihdyttämässä. Peukalot käyvät modernilla pikku viidakkorummulla vaikka lähijunissa siihen tahtiin, että sorminäppäryys siinä varmaan kasvaa ainakin peukaloiden saadessa liikuntaa, mutta samaan aikaan saa lukea mediasta, miten ihmisten kunto on heikentynyt.

Ei esimerkiksi hiihdetä, vaan viihdytään uusien kyseenalaistamattomien tarpeiden parissa. Ja samoista tuuteista se sääkin tulee. Hiihtokeleistä ei taida kukaan enää puhua, paitsi urheiluselostajat. Sää voi olla tärkeä, mutta johonkin ihan muuhun tarkoitukseen – tietääköhän itse kukin edes, mihin. Vai onko se tärkeä lainkaan?

Vaan tänäänpä tuli korkatuksi uusi sesonki, sään kysynnnän aalto. Neljännen (kansaa edustavan?) valtiomahdin edustaja halusi tietää, josko ja milloin voidaan sanoa talven päättyneen! Varmuuden vuoksi sanouduin heti irti ns. termisistä vuodenajoista, mutta ammattisyistä toki muistutin niistä. Sivulauseessa. Muistutin niin ikään siitä, että nyt on vasta helmikuu, joka kyllä lukeutuu yleensä talvikuukaudeksi. No mutta tuo keskustelu oli omansa, sen sijaan töistä kotiin tultuani intouduin jatkamaan samasta teemasta itseni kanssa.

Ja niinpä tietysti! Pimein sydäntalvi on jo reilusti ohi. Pian on almanakassa Matti (24.2.), joka kansamme perinteessäkin aloittaa kevättalven. Vuodenaikoja on enemmän kuin neljä. Päivänvalon lisääntyminen merkitsi jo entisaikoina työnteon siirtymistä pirttien päreenvalon puhdetöistä ulkoilmaan. Myös sääenteitä liittyy matinpäivään pitkä liuta, mutta kuten monet työkiellotkin, ne ovat laskiais- ja paastonaikavaikutteisia. Tänä vuonna laskiainen meni jo, ja hurskaat paastoavat. Elämme pääsiäisjaksoa, ei tämä ole enää samanlaista talvea kuin jokin viikko sitten. Päivän piteneminen kiihtyy. Kevättalven valosta kannattaa nauttia, se voimaannuttaa.

Kevättalvella pakkaset painottuvat yöpuoleen ja aamuun, kun taas päivällä aurinko jo lämmittää vaikkapa lumen pinnalla olevia roskia, jotka tummina lämpiävät ja sulattavat lunta ympäriltään. Sulamisvedet jäätyvät yöksi, ja parhaimmillaan saamme vihdoin ihailla jääpuikkoja ja muita kiinteytyneen veden muodostelmia. Ilmiö on myös osa kevättalvista ajokeliä. Tosin lähiaikoina ei ihan kaikkina öinäkään pakkasta ole – ainakaan etelässä – sen verran lauha ja pilvinen on säämme. Matinpäiväksi – tiistaiksi – osuu myös räntä- ja lumisateita, edelleen lauhassa eteläisessä ilmavirtauksessa.

Lumesta joku saattaa jo haluta kokonaan eroon, ainakin minä. Pitää siis toivoa paitsi lämpimiä, myös mahdollisimman aurinkoisia, kuivia ja tuulisia sääjaksoja. Tällaisten aikana kannattaa myös oleilla valkohangilla, vaikkei hiihtäisikään: rusketusta tulee edes kasvoille kalpean talven jälkeen. Vaihda sohva sivakointiin!

 

Kuvan linkki: http://commons.wikimedia.org/wiki/File:Nystr%C3%B6min_kulma_kev%C3%A4ttalvi_1957.jpg

 

Laskiaistiistai meni ihan ilman ajatustakaan laskea – ainakaan mäkeä ja kaikkein vähiten suksilla. En edes muista, milloin minulla viimeksi oli sukset. Vaikka oli se hikilaudoilla umpihankeen puskeminen välillä kivaakin. Ja se tervantuoksuinen voitelu. Kaupunkielämä on moisen lautailun lopettanut. Hyvän ladun vieressä pitää asua, jotta moinen välineurheilu autottomalta kaupungissa onnistuu. Enkä kyllä näe omassa elinympäristössäni kenenkään muunkaan hiihtävän. Sivakoinevat jossain muualla, vaikka kyllä vähän epäilyttää, mitä ”hiihtolomalla” lopulta tehdään. Ulkoiluilmat ovat muuten olleet suotuisia, mutta silmäni vuotavat heti kun on pakkasta ja tuulee – ainakin silloin kun on silmälasit päässä.

Säästä puhumisesta suurin osa on jonninjoutavaa pölpötystä. Luultavasti siksi tämä Forecan Sään takaa -blogi onkin Sään takaa eikä esimerkiksi joku tylsä ja mitätön ”Säästä” saati vielä kauheampi ”Päästä jäästä”. Sää tuntuu suussa kuin [sääkkääkkääksää?], joten kyllä se on hyvä hetimmiten tasapainottaa tanakoilla takavokaaleilla: [takaa]. Vielä tehokkaampi olisi vaikka [taakkaa]. Ääntöväylän metkuja, joilla on yhteys aivoihin. [Sää]n voi sanoa vaikka kieli ulkona kuin lehmällä. Säätä voi syyttää vaikka mistä, on se niin ruma sana. Lammas sanoo melkein niin, ja varmaan pässi kun päätä…(tämä on koko perheen blogi).

Mutta nyt kieli pakkasrautaan. Säätä kuuluu päivitellä. Aihetta antavat helmikuinen föhntuulemme ja sen tuomat jopa monet lämpöasteet, mutta sitten on aiheita, joista pitää erikseen tietää. Ei, rakas lukija, enpäs alakaan päivitellä ilmastonmuutosta, vaan ihan luonnonjärjestyksen mukaisia mutta huikean suuria lämpötilaeroja maailman eri kolkkien välillä. Kylmintä maailmassa on tällä viikolla toisaalta Pohjois-Amerikan mantereen koillisosassa ja Grönlannissa, toisaalta Uralin takaisessa Siperiassa. Media huomaa paremmin ensinmainitun, ja pakkasta on sielläkin ollut tietyllä alueella ainakin nelisenkymmentä astetta.

Pakkasta siis on pohjoisella pallonpuoliskolla mantereiden pohjoisosissa paljon, vain me olemme poikkeus tällä ilmavirtauksellamme, joka käy meille Atlantilta ja kiertää vielä meitä lisää lämmittävän vuoriston yli. Ja kun ilma on vielä kuivaakin, saamme talvista aurinkoa lauhassa säässä. Mutta jossain on suorastaan kuumaa, ja nyt näin on Australian luoteisosassa. Päivälämpötilat ovat siellä kivunneet suunnilleen saman verran nollan yläpuolelle kuin mitä Kanadan itäosassa on pakkasta.

Epäilisin Suomen säiden nyt suosivan ainakin osassa maata kovettuneita hangen pintoja ja kaikkea, mitä siitä seuraa – myös hiihtokelille. Ensi viikolla sää on tätä viikkoa kylmempää ja vitikelisempää: lunta voisi hyvinkin tulla ensin alkuviikolla vähän ja ensi viikon loppupuolella enemmänkin. Siis ihan näin sään takaa tai tiskin alta, ihan miten vaan. Lähipäivien säästä kertoo ihan perussääpalvelu, joten silmät ja korvat auki, suu ei niinkään, niin hyvä tulee.

Jos hiihtointoiset voisivat viitsiä vaivautua, niin tätä blogia saa mielellään kommentoida vaikka eri puolilta Suomea ja kertoa samalla, millainen hiihtokeli siellä omassa maastossa on. Myös voiteluvinkit voisivat kiinnostaa lukijoita. Näin ajankohtainen tieto kulkisi tätäkin kautta. Oheistan voiteluvinkkisivun, jonka asiantuntemus tulee Lapista.

 

http://lapinurheiluopisto.blogspot.fi/2013/10/suksien-voitelu-ohjeet-aloittelijalle.html

 

Kuvan linkki: http://commons.wikimedia.org/wiki/File:Oulun_Hiihto_1893c.jpg

 

 

 

Kölivuoristosta huomasin juuri, että se ainakin Wikipedian mukaan onkin mieluiten ”Skandit”, mutta en nyt siihen juutu, vaan totean tarkoittavani Skandinavian niemimaan vuoristoa, josta Norja tunnetaan paremmin kuin Ruotsi. Pääasia, ettei meitä ijoitettaisi Skandinaviaan, vaan sen ja Venäjän väliin. Pohjoismaisuus on sitten asia erikseen, sittenhän mennään jo Islantiin asti – puoleenväliin uutta mannerta. Pohjois-Atlantti on se osa valtamerta, joka vauhkona velloo meistä katsoen tuon vuoriston takana. Siellä on myös se kuuluisa Golf-virta, joka lämmittää vuoristosta huolimatta myös meitä. Tosin ei aina. Me sijaitsemme suuren mantereen luoteisosassa lähellä Pohjois-Atlanttia mutta siihen nähden Kölivuoriston takana – vähän niin kuin suojassa Atlantin tyrskyiltä ja myrskyiltä. Tämän voisi kuvailla monella tavalla, mutta Suomen säätä ei voi ymmärtää asemoimatta sitä planeettamme kokonaisuuteen. Tai voi sitä yrittää, mutta laihaksi ja latteaksi jää tulos.

Skandinavian vuoriston vanha nimi, Kölivuoristo, innoittaa vaikka mihin. Meillä on keskimäärin läntinen ilmavirtaus – siis ilma virtaa meille tuon vuoriston yli. Eikä sieltä tule pelkästään ilmaa, vaan vuoden mittaan suuri määrä sääjärjestelmiä, esimerkiksi säärintamia ja matalapaineita. Kaikki ne vuoriston ylitettyään ensin kuivahtavat, ja vasta ollessaan tilanteeseen nähden riittävän etäällä vuoristosta alkavat taas elää eli vaikkapa sataa. Vähän hankala juttu sään ennustamisen kannalta. Ilman Kölivuoristoa meillä ainakin sataisi enemmän, ja voisi olla kesähelteidenkin kanssa vähän niin ja näin. Ilmakehä on kokonaisuus, joten pelkkä yhden paikallisen vuoriston poistaminen ei kuitenkaan välttämättä kerro mitään sen jälkeisistä kokonaisolosuhteista. Ja Pohjois-Amerikan Kalliovuoret ovat tämä koko Kölivuoristoasia potenssiin ties mitä. Länsivirtausten vyöhykettä sekin on. Kalliovuorten vaikutus ulottuu koko pallonpuolikon keskimääräiseen ilmavirtaukseen.

Kun pitäydytään asioiden yksinkertaistetussa ilmaisemisessa, minkä olen tämän blogin myötä ottanut haasteekseni, on vuoristo ilmavirtaukselle maastoeste, joka pakottaa ilman kulkemaan vuorten yli eli ensin nousemaan pitkin vuorenrinnettä ja vastaavasti laskeutumaan alaspäin vuoriston suojanpuolella. Kun ilma nousee näin pakotetusti ylöspäin, se jäähtyy, koska ilmanpaine ylöspäin mentäessä laskee. Vuoristojen tuulenpuolella sataa tästä syystä keskimäärin paljon, kuten vaikka Norjan Bergenissä. Suojanpuolella eli Ruotsissa käy päin vastoin, ja vielä Suomessa vuotuiset sademäärät ovat lännessä vähäisemmät kuin idässä.

Pohjois-Norjan Lofoottien äskeisen ärhäkän matalapaineen on määrä liikkua tänä yönä kaakkoon ja olla aamulla jo Pohjois-Karjalassa. Lofooteilla ollessaan sen voimakkaimmat länsituulet ovat saattaneet esimerkiksi sopivasti osuessaan Norjan vuonoihin nostaa niissä vedenpintaa niin, että vaikkapa laivoja on saattanut huuhtoutua maalle. Näin on tapahtunut ennenkin, ääritilanteissa. Kölivuoriston suojanpuolella tällainen matalapaine menettää voimaansa, jo pelkästään jouduttuaan lämpimältä mereltä kylmälle maalle. Siitä huolimatta se saattaa vielä hyvinkin jaksaa aiheuttaa jäljessään jopa myrskypuuskaisia pohjoistuulia myös Suomessa nyt sunnuntaina. Viisas varautuu, tietäähän tulevaisuutta ei voi ennen kuin se on eletty.

Mainittu matalapaine eli suuri ilmapyörre heittää perässänsä kylmää ilmaa aina Etelä-Suomeen asti, mutta vain lyhyeksi aikaa, sillä ensi viikkoa hallitsee melko voimakas ja lauha läntinen ilmavirtaus. On siinä kunnon talvi edelleen hakusessa, ja liukkaita kelejä riittää. Mutta nyt madekeiton pariin, saakoot matalapaineet sen, mikä niille kuuluu. Jos ei kölin ali, niin sitten yli. Tulos on sama.

 

Kuvan linkki: http://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/6/6f/Maelstrom%2C_Carta_Marina.png

 

 

Yöllä alkanut helmikuu laittaa minut katsomaan heti herättyäni ulos ikkunasta. Jo lapsena virinnyt uteliaisuus kaikenlaisia ilmiöitä kohtaan jatkuu. Pienillä yksityiskohdilla on tapana johtaa vähitellen laajempaan tulkintaan, eikä aina niin vähitellenkään. Ihmisten paljastavimpia yksityiskohtia ovat heidän puheensa, mitä sanovat, miten, kenen kuullen ja kenties miksi.

Luonto puolestaan, edes tuo tuolla ikkunan takana, ei puhu, ainakaan ihmisen kieltä. Ihminen voi sitä kuvata, siitä voi kertoa, mutta kaikkeen eivät sanat taivu. On hyväksyttävä, että on asioita, joita voi vain itse tai yhdessä kokea. Romantiikka syntyessään näki tässä taitelijan poikkeusyksilönä ja luonnon kieltä osaavana välittäjänä.

Kumma kyllä, mutta näen juuri sen, mitä minun pitikin nähdä: pienenpieniä helmiä koivun- ja tammenoksien muuten paljailla alapinnoilla. Aurinko ei niihin tässä säässä osu, joten nämä pintajännittyneet roikkuvat pikku kuplat ovat enemmänkin hiljaisen vaatimattomia kuin ainakaan loistaisivat tai pitäisivät edes hiljaista meteliä olemisestaan.

Helmikuun tulkitaan saaneen nimensä juuri näistä pikku helmistä, jotka suojan jälkeen jäätyvät ja kimmeltävät aikanaan pakkasauringon kirkastaessa valkean maiseman. Joudun miettimään, josko nämä talvihelmet ovat vain vettä, vai piileekö pinnan alla myös jäätä. On juuri ja juuri suojasää, mutta harmaalta talvitaivaalta tulee vain lunta, ehkä osaksi jäätä, hyvin pieniä osasia mutta ehdottomasti kiinteitä. En saa puunoksien pisaroista otetta, ne ovat liian kaukana. Jos ravistan puuta, ne voivat kaikki pudota.

Samoihin puihin, joiden oksia pikku helmet koristavat, ja niistä pois, pyrähtelee rastaanoloisia ja yhtä pulleita lintuja. Näen tässä säässä vain puiden ja lintujen silhuetit, joten minun taidoillani niitä ei tunnisteta. Ovat kuitenkin päättäneet viihtyä yhdessä, parvilintuina.

En näe minkäänlaisia kinoksiksi kutsuttavia, vaikka sitä lunta niin piti tulla. Vähäinen lumenlisäys on painumassa kasaan kuin pannukakku. Miten tulikin mieleeni pakkaspäivän hernekeiton taikinanmakea lisuke hillon kanssa. Mutta tämä rannikko on tietysti taas ollut oma lukunsa, varmaan monet muut ovat saaneet aimo annoksen puhdasta uutta lunta. Etelässä sen poiskannolla alkaa olla kiire, sillä pakkasta päin ollaan menossa. Päivä päivältä, ensin hyvin hitaasti. Vaikka märkä lumi on painavaa, niin jäätyneenä se on lisäksi vielä kovaa ja lujasti maassa kiinni.

Pakkasta on etelässä eniten vasta torstaina ja idässä vielä perjantaita vasten yöllä. Sitten Suomessa on karkeasti ottaen kolme lauhaa päivää: perjantai, lauantai ja sunnuntai. Niiden jälkeen olisi tarjolla päivän tai parin kunnon pakkanen, minkä jälkeen olisi vuorostaan lauhaa. Talven lämpövuoristorata siis jatkuu, sen suursäätilasta saa irti. Ei ole vielä pitkään aikaan mielekästä arvailla hiihtolomien säitä. On parempi, että hiihtää vaan. Se on sitä isiemme ja äitiemme kansalaiskuntoa ja rohkeutta, ei nykyajan läskinen vikinä säästä, vaikka sitä millä lööpeillä liukastaisi. Kynttilänpäivä jo voi näyttää jotain keväästä. Ja kynttilää voi kokeilla, jos suksi ei luista.

 

Kuvan linkki: http://pixabay.com/fi/haara-kylm%C3%A4-kristalli-tiedot-164187/