Kesäloma mielessä – milloin paras sää lomailla?

Julkaistu

Jos katsominen käy kalenteriin, on meillä ensimmäinen kevätkuukausi jo hyvässä vauhdissa. Meteorologisessa mielessä terminen kevät alkaa tyypillisesti Etelä-Suomessa maaliskuun lopulla ja muualla maassa huhtikuun aikana.

Useilla työpaikoilla kevään saapuminen tarkoittaa kesälomaviikkojen suunnittelua ja lukkoonlyömistä. Suomalaisten suosituimmaksi lomakuukaudeksi on vakiintunut heinäkuu, kun taas eteläisempi Eurooppa lomailee elokuussa. Säiden puolesta täydellisten lomaviikkojen suunnittelu on leveyspiirillämme melkoista hakuammuntaa ja tuuripeliä. Eipä ollut meteorologeillakaan sisäpiirin tietoa idyllisistä lomasäistä, jos muistellaan viime kesää, jolloin aurinko ja lämpö antoivat odotuttaa itseään aina elokuulle saakka.

Paras lomailuajankohta tai -kuukausi on täysin makuasia, mutta tilastojen valossa sää muuttuu kesäkuukausien aikana melkoisesti. Auringon teho on suurimmillaan juhannuksen aikoihin, jolloin myös päivä on pisimmillään. Lämpimin aika ajoittuu kuitenkin vasta kuukauden päähän juhannuksesta, mutta toisaalta kesän edetessä aurinkotuntien määrä vähenee ja sademäärät kasvavat. Mitä siis on tarjolla milloinkin?

Kesäkuu – kuivin ja aurinkoisin

Kesää lähestyttäessä pohjoisen napa-alueen ja tropiikin välinen lämpötilaero pienenee ja pohjoisen pallonpuoliskon säähäiriöt, kuten matalapaineet, heikkenevät. Ilmakehä lämpenee kuitenkin viiveellä: vaikka aurinko on korkeimmillaan juhannuksen aikoihin, ajoittuu kesän lämpimin hetki Suomessa heinäkuun loppupuolelle. Kesäkuu on kesäkuukausista kuivin, aurinkoisin ja viilein. Erityisesti kesäkuun alkupuolisko voi vielä yllättää viileydellään, mutta vähitellen keskilämpötila nousee juhannusta kohden kohisten. Juhannuksen jälkeen jatkuvat sateet matalapaineineen käyvät harvinaisemmiksi, ja suurin sateestamme alkaakin olla ns. konvektiivista eli kuurottaista sadetta. Rannikkoalueilla merituuli näkyy ja tuntuu kesäkuussa: päivälämpötila jää sisämaata alhaisemmaksi, mutta toisaalta sää on verrattain aurinkoista ja vähäsateista. Merituulen johdosta kuurottaiset sateet ja niihin liittyvät ukkoset ovat rannikkoalueilla harvinaisempia kesäkuussa ja keskittyvät sisämaahan.

Juhannuksen aikoihin päivän ylin lämpötila on maan etelä- ja keskiosassa jo 20 asteen vaiheilla ja pohjoisessakin yli 15 asteessa. Hellepäiviä on tyypillisesti kesäkuussa maan etelä- ja keskiosassa n. 4-5 kpl, pohjoisempana muutama. Erityisesti kuun alkupuolella hallanvaaraa on vielä olemassa alavilla mailla, mutta loppukuuta kohden ilma lämpenee ja sen suhteellinen kosteus kasvaa, jolloin hallan todennäköisyys pienenee.

Kesäkuu on kesän aurinkoisin kuukausi, ja erityisesti rannikoilla auringonpaistetunteja kertyy verrattain paljon. Sademäärät jäävät heinä- ja elokuuta alhaisemmiksi ja juhannuksen aikoihin auringon lämmittävä vaikutus on suurimmillaan. Toisaalta kesäkuussa on heinä- ja elokuuta suurempi todennäköisyys kolealle säälle, erityisesti alkukuusta. Kesäkuu on siis tilastojen valossa kesän kuivin ja aurinkoisin kuukausi, mutta kannattaa pitää mielessään, että koleiden jaksojen riski on vielä kohtalainen. Mielenkiintoista on myös se, että kesäkuut ovat usealla paikkakunnalla Suomessa viilenneet viimeisen 50 vuoden aikana, kun taas heinä- ja elokuut ovat lämmenneet. Lisää aiheesta täällä.

Kuva 1: Kesäkuu on yleensä kesäkuukausista poutaisin ja aurinkoisin. Erityisesti rannikoilla merituuli viriää herkästi ja vilvoittaa kesäpäiviä. (kuva: Markus M / Hankoniemi)
Kuva 1: Kesäkuu on yleensä kesäkuukausista poutaisin ja aurinkoisin. Erityisesti rannikoilla merituuli viriää herkästi ja vilvoittaa kesäpäiviä. (kuva: Markus M / Hankoniemi)

 

Heinäkuu – lämpimin ja ukkosherkin

Keskimääräinen lämpötila jatkaa kohoamistaan heinäkuun puoliväliin saakka ja kesän lämpimimmät päivät koetaan tyypillisesti heinäkuun puolivälin jälkeen sisämaassa, rannikoilla vasta aivan heinäkuun loppupuolella. Ilmakehän lämpeneminen mahdollistaa suuremman ilmankosteuden ja tämän johdosta heinäkuun sademäärät ovat sisämaassa vuoden suurimmat. Suurin osa sateesta on kuurotyyppistä eli väliin mahtuu myös aurinkoisia hetkiä. Juhannuksen jälkeen kokonaispilvisyys alkaa kuitenkin lisääntyä ja auringonpaistetunnit vähenevät heinäkuun aikana. Heinäkuu on vuoden ukkosherkin kuukausi: jopa puolet vuoden salamoista havaitaan heinäkuussa. Keskimäärin eniten on salamoinut vuosina 1998-2012 Uudellamaalla, Kanta- ja Päijät-Hämeessä, Keski-Suomessa, Pohjois-Savossa ja Pohjois-Pohjanmaalla. Salamointi on kuitenkin heinäkuun ensimmäisellä puoliskolla rannikoilla vielä harvinaisempaa, mutta kuun loppupuolella sateen ja ukkosen todennäköisyys kasvaa myös rannikoilla, kun meri vähitellen lämpenee.

Kesän lämpimin hetki ajoittuu sisämaassa heti heinäkuun puolivälin jälkeiseen aikaan ja rannikoilla heinäkuun loppupäiviin. Päivän ylin keskilämpötila on maan etelä- ja kaakkoisosan sisämaassa 22 asteen vaiheilla, ja suuressa osassa maata 20 asteen vaiheilla. Kesäkuuta lämpimämmät ja kosteammat yöt nostavat myös vuorokauden keskilämpötilaa korkeammaksi. Heinäkuu on vuoden helteisin kuukausi: keskimäärin hellettä on etelässä 7-8, pohjoisessa 2-5 päivänä. Tilastollisesti keskikesän lämpimimmät paikkakunnat ovat Vantaa, Lahti ja Kouvola, kun taas keskimäärin kaikkien kesäkuukausien lämpimimmän paikan titteliä pitää Helsinki-Kaisaniemen mittauspiste.

Aurinkoisella säällä UV-indeksi on keskikesällä ylimmillään 6-7 eli säteily on voimakasta. UV-säteilyltä suojautuminen on tarpeellista UV-indeksin ylittäessä kolmen.

Kuva 2: Heinäkuu on rankkojen sade- ja ukkoskuurojen aikaa sisämaassa. Valtaosa keskikesän sateesta on kuurottaista eli konvektiivista sadetta. (Kuva: Markus M / Luopioinen)
Kuva 2: Heinäkuu on rankkojen sade- ja ukkoskuurojen aikaa sisämaassa. Valtaosa keskikesän sateesta on kuurottaista eli konvektiivista sadetta. (Kuva: Markus M / Luopioinen)

 

Elokuu – kostein, rannikoilla sateisin mutta verrattain lämmin

Elokuussa päivän ylin keskilämpötila laskee nopeasti loppukuuta kohden mentäessä erityisesti sisämaassa. Rannikoilla kesän aikana lämmennyt meri hillitsee lämpötilan laskemista ja useana vuotena vuorokauden korkeimmat keskilämpötilat on mitattu vasta elokuun alkupuolella merellisillä paikkakunnilla. Elokuun aikana auringonpaistetunnit vähenevät sekä lyhenevän valoisan ajan että runsaamman ilmankosteuden (pilvisyyden) seurauksena. Loppukuuta kohden mentäessä Atlantin matalapaineet heräävät jälleen vähitellen henkiin ja kuurottaiset sateet vaihtuvat yhtenäisempiin. Kaiken kaikkiaan elokuun sademäärä on sisämaassa heinäkuuta pienempi, mutta rannikoilla elokuu on kesäkuukausista sateisin. Ilman viiletessä merellä syntyy herkemmin kuurosateita ja ukkosia. Merialueilla ja etelärannikolla salamoi keskimäärin eniten elokuussa.

Päivän lyheneminen ja runsaampi ilmankosteus saavat herkemmin aikaan sumuja, joiden todennäköisyys kasvaa loppukuuta kohden erityisesti sisämaassa. Selkeinä ja heikkotuulisina öinä säteilysumut yleistyvät. Päivän ylin lämpötila laskee sisämaassa jopa viidellä asteella kuukauden aikana, rannikoilla hieman vähemmän. Keskimäärin elokuu on kesäkuuta lämpimämpi kuukausi – suurelta osin korkeampien yölämpötilojen johdosta. Pohjoisessa hellepäiviä on kesäkuuta epätodennäköisemmin, n. 1-2 kpl, mutta etelässä hellettä on tyypillisesti hieman kesäkuuta enemmän, n. 3-5 päivänä.

Järvivedet viilenevät nopeasti elokuun edetessä, mutta merivesi on lämpimimmillään vasta elokuun alkupuolella. Lämmin merivesi voimistaa sateita rannikoiden tuntumassa loppukesästä ja syksyllä.

Kuva 3: Elokuussa sateet vähenevät sisämaassa, mutta kasvavat rannikoilla ja merialueilla. Merellä syntyy herkemmin sade- ja ukkoskuuroja - tässä kuvassa vyörypilvi tekee tuloaan. (Kuva: Tiina Asula)
Kuva 3: Elokuussa sateet vähenevät sisämaassa, mutta kasvavat rannikoilla ja merialueilla. Merellä syntyy herkemmin sade- ja ukkoskuuroja – tässä kuvassa vyörypilvi tekee tuloaan. (Kuva: Tiina Asula)

 

Kesä-, heinä- vai elokuu – minkä lomakuukauden sinä valitset?

Virtuaalimatka halki Suomen, osa 2

Julkaistu

Hei pitkästä aikaa! Kirjoitusvuorojen vaihdon seurauksena tämän minisarjan kahden osan välille tulikin aiottua pidempi tauko. Onneksi ilmasto ei ehdi muuttua parissa viikossa olennaisesti, joten tämä teksti on edelleen ajankohtainen.

Edellisen kerran kirjoitin Porin ilmastosta, tänään vuorossa on

INARI

Saariselän Kaunispää-tunturilta avautuvat hienot näköalat (kuva: Joanna Rinne)
Saariselän Kaunispää-tunturilta avautuvat hienot näköalat (kuva: Joanna Rinne)

Inarin kunta sijaitsee Lapissa, se täyttää suuren osan Suomi-neidon päästä ja on Suomen toiseksi pohjoisin kunta. Pohjoisen sijaintinsa takia Inarin sydäntalvi vietetään kaamoksessa, keskikesä puolestaan yöttömässä yössä. Auringonsäteily osuu Inarissa maahan keskikesälläkin varsin viistosti. Auringonsäteilyn määrä jää siellä siksi vähäisemmäksi kuin suurimmassa osassa Suomea. Inarin ilmaston kriittiset mitat näyttävät seuraavilta (mittaustiedot Inarin Ivalon kylästä)

Inarin ilmastotietoja (lähde: Wikipedia / Tilastoja Suomen ilmastosta 1981-2010)
Inarin ilmastotietoja (lähde: Wikipedia / Tilastoja Suomen ilmastosta 1981-2010)

Porin vastaaviin tietoihin verratessa silmiin pistää välittömästi muutamia selkeitä eroja.

1. Koko vuoden keskilämpötilat ovat kaikki n. 5 astetta viileämpiä kuin Porissa.

Viileys johtuu pääosin auringonsäteilyn vähäisemmästä määrästä, myös Inarin sijainti kauempana sulasta merestä vaikuttaa varmasti. Ero ei jakaannu vuoden sisällä tasaisesti, vaan Porin ja Inarin kesälämpötilat ova lähempänä toisiaan kuin talvilämpötilat.

2. Inarin sademäärä on pienempi kuin Porin

Tämä on varsin loogista: mitä lähempänä kosteuden lähde eli meri on, etenkin, jos meri sijaitsee suunnassa, josta ilmavirtaukset yleensä käyvät, sitä helpommin tuo kosteus siirtyy sateena myös maalle. Kiinnostavaa on, että Porissa sademäärä jakaantuu tasaisemmin koko vuoden osalle kuin Inarissa, jossa pääosa sateista tulee keskikesällä. Toisaalta Inarissa sadepäiviä on vuoden aikana enemmän kuin Porissa. Tämä selittynee sillä, että kylmemmässä Inarissa kehittyy Poria helpommin heikkoa pakkaslumisadetta, joka näkyy sadepäivien määrässä, mutta sademäärä sateissa jää hyvin vähäiseksi.

Joanna, rinne (Meteorologin ja oman sukunimensä kohtaaminen) (Kuva: Anna-Mari Peltonen)
Joanna, rinne (Meteorologin ja oman sukunimensä merkityksen kohtaaminen) (Kuva: Anna-Mari Peltonen)

Näin tämän kahden tekstin minisarjan avulla päästiin tutustumaan lyhyesti kahden Suomen mittakaavassa hyvin erilaisen paikkakunnan ilmastoon.

Auringonsäteilyn määrä lisääntyy vähitellen ja kevät tekee hitaasti tuloaan, työmatkareitin varrella on viime päivinä näkynyt jo vastasaapuneita joutsenia ja silkkiuikkupari. Ehkäpä pian pääsemme jo kirjoittamaan erilaisista kevään sääilmiöistä. Hyvää alkanutta maaliskuuta!

 

 

Lumivyöryjä myös Suomessa?

Julkaistu

Jos rinteessä kuulee lumen humahtelevan, on syytä pötkiä pakoon. Tuhoisia lumivyöryjä sattuu joka talvi suurilla vuoristoilla, mutta valkoinen vaara vaanii myös omilla jyrkimmillä tuntureillamme. Pienehkökin vyörymäalue voi sysätä liikkeelle tonneittain junan vauhdilla jyräävää pyörteistä lumimassaa, joka silmänräpäyksessä hautaa alleen paikalle eksyneen hiihtäjän.

Lumivyöryn syntyyn vaaditaan aina riittävän jyrkkä rinne ja erilaisia lumikerrostumia. (kuva Flickr/ Bennoit Dandonneau
Lumivyöryn syntyyn vaaditaan aina riittävän jyrkkä rinne ja erilaisia lumikerrostumia. (kuva Flickr/ Bennoit Dandonneau)

Rinteen jyrkkyys

 Lumivyöryn syntyyn vaaditaan aina varsin jyrkkä rinne ja  niinpä normaalissa ”koskemattomassa” metsämäessä ei lumivyöryn vaaraa juurikaan ole. Rinteen jyrkkyyden pitää olla yli 20 astetta ennen kuin vyöryt ovat ylipäänsä mahdollisia. Kun rinteen jyrkkyys ylittää 30 astetta, ovat vyöryt mahdollisia paikoissa, missä on epävakaata lumimassaa.  Eniten vyöryjä esiintyy rinteissä, joiden jyrkkyys on 35 ja 50 asteen välillä. Kaikkein herkimpiä kohtia vyöryille ovat ne kohdat, jossa rinne muuttuu yhtäkkiä jyrkemmäksi. Myös kapeat kivikko alueet tai muut paikalliset ohenemat lumipeitteessä aiheuttavat epäjatkuvuuskohtia ja näin potentiaalisia vyörymän alkupaikkoja.

Lumen asettuminen

Lumikerroksen vakaus rinteessä riippuu rinteen jyrkkyyden lisäksi myös lumikiteiden muodosta ja rakenteesta. Lumihiutaleiden pudotessa maahan niiden sakarat usein katkeilevat ja sulavat pois. Pyöristyneet kiteet asettuvat maassa tiiviisti vieriviereen toisiaan vasten. Mitä märempää lumi on, sitä nopeammin se asettuu paikoilleen. Kireässä pakkasessa satanut kuiva pakkaslumi pysyy pitkään ilmavana ja asettuminen voi kestää päiviä. Nopea lumentulo kasvattaakin lumivyöryriskiä vielä pari päivää satamisen jälkeen. Usein vyöryt käytännössä tapahtuvatkin lumimyräkän jälkeisenä ensimmäisenä aurinkoisena päivänä.

Tuulen vaikutus
Tuuli on toimelias apuri lumisateelle. Yhdessä ne voivat saada aikaan useiden kymmenien senttien lumikertymiä varsinkin suojan puoleisen huipun ylärinteille. Tuulen kinostamat lumilipat hajoavat herkästi ja aiheuttavat näin vyöryjä. Tuulella on varsin suuri rooli epävakaiden lumikerrosten luomisessa. Voimakas tuuli voi muokata suuria paikallisia lumieroja vielä pitkään sateen jälkeenkin. Erityisesti kevyt pakkaslumi liikkuu ja muokkautuu tuulessa niin pitkään kuin tuulta vaan riittää.

Lumen mahdollisia kohtalokkaita kerrostumia voi yrittää selvittää tekemällä lapiolla poikkileikkauksen lumen mahdollisista eri kerroksista. On kuitenkin hyvä muistaa, että kerrostumissa on eroja rinteen eri puolilla. Erityisesti tuulen aiheuttamia oikkuja lumirakenteessa voi joskus olla vaikea ottaa huomioon. (Kuva Flickr/Ropert Thomson)
Lumen mahdollisia kohtalokkaita kerrostumia voi yrittää selvittää tekemällä lapiolla poikkileikkauksen lumen eri kerroksista. On kuitenkin hyvä muistaa, että kerrostumissa on eroja rinteen eri puolilla. Erityisesti tuulen aiheuttamia oikkuja lumirakenteessa voi joskus olla vaikea ottaa huomioon. (Kuva Flickr/Ropert Thomson)

Irtolumivyöryt
Myös lauhtuminen ja auringonpaiste heikentävät lumen rakennetta. Kevätauringon ahnas säteily saa usein aikaan irtolumivyöryjä, joissa yksittäinen lumikokkare alkaa kieriä kasvaen  levenevänä kiilamaisena vanana alas rinnettä. Tällaiset irtolumivyöryt voivat saada suureen rinteen alaosissa aikaan käsittämätöntäkin tuhoa.  Hiihtäjälle ne antavat kuitenkin yleensä etukäteen varoitusmerkkejä.

Irtolumivyöry saa usein alkunsa pienestä irtoavasta lumiosasesta, mutta lopulta se voi toisinaan kasvaa niin suureksi, että pystyy hautamaan allensa kokonaisen pienen kylän. (Kuva Flickr/Joseph)
Irtolumivyöry saa usein alkunsa pienestä irtoavasta lumiosasesta. Lopulta se voi kasvaa niin suureksi, että pystyy hautamaan allensa kokonaisen pienen kylän. (Kuva Flickr/Joseph)

Laattalumivyöryt
Vaarallisen laattalumivyöryn voi laukaista vaatimatonkin poikittainen suksen sivallus rinteessä. Siinä kokonainen rinne voi riisuutua lumesta yhdessä rysäyksessä. Säänvaihtelut muodostavat rinteeseen  kerrostumia, joiden rakenne vaihtelee. Kahden tiheämmän lumikerroksen väliin jäävä ontto tai huokoinen kerros on riski lumilaatan liikkeellelähtöön. Erityisen herkästi laatta lähtee liikkeelle heikon keskikerroksen alla majailevan lumen ollessa hyvin liukaspintaista. Kohtalokas liukupinta syntyy, jos vanhan lumen päälle on muodostunut kuuraa. Syvä kuura aiheuttaa kidesokerilumeksi kutsuttua rakennetta, joka antaa liukumaan lähtevälle laatalle ikään kuin kuulalaakerit alleen. Näin jopa kilometrin levyinen lumilaatta singahtaa liikkeelle ja kasvattaa edetessään valtavat voimat. Sen kaamealta syleilyltä soisi jokaisen sivakoijan ehtivän karkuun.

Hiihtäjälle kohtalokkaan laattalumivyöryn laukaisee usein itse vyöryyn joutunut laskettelija tai saman ryhmän joku muu hiihtäjä. Tässä kuvassa vyöryn on laukaissut moottorikelkka. (Kuva Flickr/U.S. Department of Agriculture)
Kohtalokkaan laattalumivyöryn laukaisee usein hiihtäjä tai laskettelija itse.  Tässä kuvassa vyöryn on laukaissut moottorikelkka. (Kuva Flickr/U.S. Department of Agriculture)